Mistä minä pidän?

Jouduin tänä syksynä täysin uuteen tilanteeseen viimeisiin ylioppilaskirjoituksiin valmistautuessa. Tilanteen nimi oli, ettei minun tarvinnutkaan tavoitella parasta arvosanaa, vaan pelkkä keskitaso riittäisi. Huokaisin helpotuksesta, ettei nyt tarvitsisi stressata kirjoituksia ja voisi lukea ilman hampaat irvessä menoa. Päädyin tästä helpotuksen tunteesta kuitenkin yllättävän ongelman äärelle: en löytänyt minkäänlaista motivaatiota tai kiinnostusta opiskeluun.

Kun olin menossa ensimmäistä kertaa kirjoittamaan, olin päättänyt, että pyrin pärjäämään niin hyvin kirjoituksissa, ettei minun tarvitsisi lukea pääsykokeisiin. Luonnollisesti se tarkoitti sitä, että kartoitin, mitä halutulla tasolla täytyisi osata, ja sitten sen eteen työskenneltiin, kunnes oltiin tavoitteessa. Käytännössä se sitten tarkoittikin koko oppimateriaalin täydellistä osaamista. Nyt kuitenkaan sitä ei vaadittu. Minun ei tarvinnutkaan suoriutua täydellisesti, kuten aikaisemmin, sillä ainoa este tavoitteeni täyttymisessä olisi täydellinen emämunaus viimeisissä ylioppilaskokeissa. Siispä löysin itseni kysymässä seuraavan kysymyksen itseltäni:

Mikä minua motivoi opiskelemaan?

Aikaisemmin motivaationi taustatekijät olivat olleet selkeät. Usein asiat kiinnostivat minua niin paljon, ettei niiden opiskelu tuntunut opiskelulta. Toinen vaihtoehto oli, että en halunnut olla huono, eli käytännössä tuli olla ainakin melkein paras. Näillä kahdella olin päässyt hyvinkin pitkälle sen kummemmin miettimättä. Nyt kuitenkin oltiin tilanteessa, ettei viimeisten kirjoitusten aihe saanut minua hyppimään innosta kattoon. Nyt myöskin riitti olla keskiverto. Ei paras.

Olin pudota tuolilta, kun ymmärsin, mistä äkillinen motivaation katoaminen johtui.

Olin pudota tuolilta, kun ymmärsin, mistä äkillinen motivaation katoaminen johtui. Se johtui siitä, että minun ei nyt tarvinnutkaan tähdätä täydelliseen huippusuoritukseen eli olla paras. Tiesin mitä halusin, ja kuten aikaisemmin totesin, tiesin mitä sen saavuttamiseksi tuli tehdä. Käytännössä tämä olisi siis tarkoittanut pitkälti pelkkiä huippusuorituksia. Se, että nyt ei tarvinnutkaan olla huippu, oli itsessään oikein mainio asia, mutta siitä aiheutuneet sivuvaikutukset loivat ongelman. Ymmärsin, ettei motivaationi ollut niinkään kadonnut, vaan en osannut opiskella keskivertotavoitteen kanssa.

Aikaisemmin opiskellessani oli ollut tasan kaksi tyylivaihtoehtoa, joko asiaan panostettiin viimeisiä mehuja myöten (ei suositeltavaa) tai sitten juurin sen verta, että siitä päästiin nippa nappa läpi. Tästä johtuen huomasin painivani sen kanssa, mikä määrä työtä on liikaa, ja mikä liian vähän, etten pitäisi itseäni laiskana. Koin suurta ristiriitaa, kun pelkäsin olevani taas ylisuorittaja mutta samaan aikaan laiska. Pohdin, miten löytäisin niin sanotun kultaisen keskitien.

Voin paljastaa, että kultaista keskitietä ei löytynyt ja tuskin koskaan löytyykään, sillä halu tiettyjen asioiden suhteen tulevaisuudessa on erittäin kova, joihin ylioppilaskirjoitukset ovat vain välietappi. Suurin ja merkittävin vastaus kysymykseen ”mikä minua motivoi opiskelemaan?” kuitenkin löytyi.

Vastaus on niinkin simppeli kuin tiedän, mistä pidän.

Vilma Reinikainen 18C

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *