Astun salista ulos viimeisen kokeen jälkeen. Olo on epätodellinen, turta, tyhjä — ja helpottunut.
Koko kevään lukuisat lukiolaiset ovat opiskelleet ahkerasti kokeisiin. Istuinlihaksia on koeteltu, Mafyn edistymiskäyrää tuijotettu ja kirjaston penkkejä kulutettu. Paljon on päntätty, mutta onko se tarpeeksi sittenkään?
Olen parantumaton suorittaja, jolle ihan hyvä ei riitä. Täytyy olla parempi, mieluiten erinomainen. Kunnianhimoisia kun olemme, tiedän monen rellulaisen samaistuvan tähän mentaliteettiin. Osittain se on hyvä, sillä yhdessä opiskellessa ja muita opettaessa oppii tehokkaasti. Opiskelutuokiosta pois jättäytymisen kynnyskin on korkea, sillä “jos muut harjoittelevat, niin täytyyhän minunkin”.
Jatkuva pakonomainen opiskelu ei kuitenkaan tuota parasta tulosta. Kun tehtävänantoa lukee seitsemättä kertaa sisältöä ymmärtämättä, on aika sulkea läppäri.
Aika, tuo nyky-yhteiskunnan resurssi, josta on jatkuvasti pulaa, on myös varmasti abin pahin vihollinen. Kortisolipitoisuus nousee sitä mukaa, mitä nopeammin tuomiopäivä lähestyy. Vaikka kertauksen aloittaisi heti syksyn kirjoitusten jälkeen, tuntuu, että hiekka tiimalasissa valuu liian nopeasti.
Kämmenet hikoavat ja tärisen jännityksestä ennen matematiikan kokeen alkua. Tärinä loppuu vasta toisen tehtävän tehtyäni. Adrenaliini jyllää kehossani läpi kokeen ja voimistuu loppua kohden, kun aika alkaa käydä vähiin. Tuntuu, että kokeiden onnistumisesta riippuu koko tulevaisuuteni.
Näihin on pakko satsata, on pakko onnistua. En halua miettiä sellaisia sanoja, kuten valintakoe, uusiminen tai avoin yliopisto. Jos nyt epäonnistun, parin kuukauden mittainen harrastusten, tapahtumien ja sosiaalisten suhteiden karsiminen oli aivan turhaa. Itsekäs ja erakkomainen elämäntyylini ei tuottaisi tulosta. Ja uusiminenhan tarkoittaisi sitä, että niin, huoh, joutuisin käymään läpi saman rumban jälleen kerran.
Tuntuu, että kokeiden onnistumisesta riippuu koko tulevaisuuteni.
Viimeisen kokeen aamuna olen niin väsynyt, etten yksinkertaisesti jaksa enää jännittää.
Jälkiviisaana voisin todeta, että olen ollut väärässä. Aika ei ole pahin vihollisemme, se olemme me itse. Asetamme korkeita ja kunnianhimoisia tavoitteita, mikä on toisaalta hyvä asia, sillä se saa meidät toimimaan ja haastamaan itseämme. Itsensä ylittäminen palkitsee eniten. Esimerkiksi omalla työnteolla ansaittu rahasumma tuntuu paljon arvokkaammalta kuin mummon antama synttäriraha.
Vaikka ylioppilaskirjoitukset ovat tärkeä etappi, johon koko lukioura kulminoituu, täytyisi niihin valmistautuessa pitää jalat maassa. Pitkäjänteinen rutiininomainen opiskelu on hyvä taktiikka kokeisiin lukemiseen. Kun joka päivä opiskelee tietyn ajan, muodostuu siitä uusi normi. Ei tarvitse istua aamusta iltaan nenä kiinni kirjassa tai pitää impulsiivisia opiskeluhetkiä.
Vaikka pyrinkin rutiinimetodia noudattamaan, riittämättömyyden mietteet vaivasivat aika ajoin. Siksi nimitänkin ylioppilaskirjoituksia henkiseksi ihmiskokeeksi — niissä mitataan paineensietokykyä.
Lukusuunnitelma olisi mitä ihanteellisin työväline kokeisiin lukemiseen, mutta koska me ihmiset olemme tunteikkaita olentoja, stressi ja hermoromahdukset valtaavat tilaa loogiselta päättelyltä.
Ykkösille ja kakkosille antaisin sellaisen neuvon, että eläkää periodi kerrallaan. Nauttikaa kaikista kursseista ja ottakaa osa hieman rennommin. Älkää miettikö vielä kirjoituksia — niitä ehtii vatvoa aivan tarpeeksi abivuonna.
Enää kroppani ei ole jatkuvassa taistele tai pakene -tilassa. Olen kummallisen rauhallinen ja tyyni. Tämäkö on se ihmiskehon normaali olotila?
Kerttu Kulmala
