Sielu on juuri tappanut Ruumiin. Sumuisesta savuvanasta erottuvat kädet, pitkät, kapeat sormet, jotka pitelevät Ruumiin vatsaa lävistävää miekkaa.
Ruumiin poskia kastelevat kyyneleet. Se katsoo Sielua hätääntyneenä, järkyttyneenä.
”Mitä minä koskaan tein sinulle?” se itkee.
Tyyni Sielu irroittaa toisen kätensä miekan kahvalta, ja silittää Ruumiin poskea. ”Et mitään, et yhtikäs mitään väärää, et yhtikäs mitään sellaista että ansaitsisit kuoleman. Kyllä minä sen tiedän, ja toivon että uskot minua kun sanon, että olen pahoillani tästä. Et uskokaan kuinka pahoillani.”
Ruumis vapisee. ”Kannoin sinua joka päivä, otimme yhdessä ensimmäiset askeleet ja, ja nyt sinä olet tappanut minut.”
Sielu ottaa Ruumista kädestä. Miekka jää sojottamaan Ruumiiseen, joka yhä seisoo jaloillaan.
”Minä jaksoin silloinkin kun sinä et antanut minun levätä, minä jaksoin silloinkin kun sinä sait minut lyömään itseäni, minä jaksoin silloinkin kun sinä olit vain puoliksi paikalla.”
Sielu ei sano mitään. Se katsoo Ruumista rauhallisesti, ilme ei kuvasta pienintäkään järkytystä tai katumusta.
”Minä hengitin ja söin ja katsoin ja kuulin jo silloin kun sinä et ymmärtänyt mitä söimme, mitä katsoimme, mitä kuulimme. Silloinkun sinä et vielä erottanut äidimme kasvoja omistamme, minä tartuin häntä paidankauluksesta jotta sinua ei pelottaisi.”
Sielu hymyilee hieman. Se muistaa kyllä.
”Minä kasvoin ja vahvistuin ja sinä inhosit sitä, minä pidin meidät elossa silloinkin kun sinä et antanut minun syödä, minä jatkoin polkua pitkin kun sinä yritit vetää meitä takaisin alkuun.”
Sielu katsoo Ruumista silmiin. Ruumis katsoo menneeseen.
”Sinä olet kaikki nämä vuodet inhonnut ja parjannut ja satuttanut ja raastanut minua, vaikka minä en ole koskaan halunnut sinulle mitään pahaa, koitin antaa sinulle arvoisesi kodin ja sinä hajotit sen seinät.”
Ruumis katsoo vihdoin Sielua silmiin. Sielu ei käännä katsetta.
”Sinä sanoit että minussa on jotain vikaa vaikka tein asiat aina paremmin kuin sinä, minä söin join hengitin kävelin juoksin nukuin vain meitä varten, jotta me pysyisimme elossa. Juoksin bussiin johon päätit yhtäkkiä lähteä, paransin sen haavan jonka käskit minun itselleni tehdä, pidin niitä vaatteita jotka sinusta olivat kauniit, vaikka ne hankasivat ihoni punaiseksi. Jaksoin jokaisen flunssan ja puuhun kiipeämisen ja murrosiän ja urheilun ja nyt sinä olet tappanut minut. Miksi?”
”Koska minä en jaksanutkaan enää.” sanoo Sielu, muttei vieläkään näytä surevan. Ruumiin poskia kastelevat yhä valuvat kyyneleet.
”Tiedän, että teit kaiken tämän, jotta minulla olisi hyvä. Sinä opettelit, kuinka pidetään kynää kädessä, jotta voisin kirjoittaa, sinä opettelit, kuinka kieli laitetaan, kun sanotaan r, sinä olit vahva etkä päästänyt äidin kädestä irti, kun minua pelotti.
Sinä kannoit minut tuntureille, jotta näkisin maiseman, sinä nukuit olkapääsi kipeäksi koska minä halusin maata rakkaamme kainalossa, sinä jaksoit nuhaisena sen keikan, jolle minä halusin välttämättä mennä.
Minä en vain kestänyt elämän painoa enää. Olin aina meistä heikompi, ja olen pahoillani että lähtiessäni sinua ei enää ole.”
Viimein Ruumiin jalat pettävät, ja se romahtaa Sielun häilyvän hopeisille käsivarsille. Miekka on kadonnut jonnekin. Ruumiin silmät ovat lasiset.
”Anteeksi, etten rakastanut sinua vaikka sen ansaitsit.” kuiskaa Sielu. Ruumis murenee, ja pian sen jälkeen hopeinen savuvana katoaa ilmaan.
Venla Palonen 20NB
