Kolmikymppinen mies mustassa puvussa kävelee ulos tuppukylän ainoan kapakan ovesta liipaisten Ginistä & tonicista märkiä olevia hiuksiaan. Oli virhe uskoa isän lähettämään känniviestiin, jossa hän sanoi haluavansa sopia. Kädet tungettuina taskuihinsa hän tarpoo pois paikalta pahansuopea ilme kasvoillaan. Hän ei ole moksiskaan törmätessään vahingossa kuuluisaan kylähulluun, joka sohaisee häntä kostoksi nyrkillä kylkeen. Olkiaan kohauttamatta hän jatkaa matkaansa kadoten pian kadunkulman taakse.
Kylähullu manaa itsekseen tätä törkeää miestä, joka ei vaivautunut edes pyytämään anteeksi. Rähjäiset housunlahkeet laahaavat sateen jäljiltä märkää maata pitkin, hän potkaisee omakotitalon aidan edustalla olevan kurpitsalyhdyn kumoon. Hän työntää likaiset ja rasvaiset rastat pois kasvoiltaan ja kohentaa ryhtiään – onhan hänen tyttärentyttären nimenantojuhlat varttitunnin päästä. Tai ainakin niiden jatkot, no, jatkojen jatkot.
Pormestarin veljentytär kumartuu oksentamaan ruusupensaaseen, hänen tuore exänsä pitää hänen hiuksiaan pois hänen kasvoiltaan taistellen huojennuksen ja surun sekaisia kyyneleitä vastaan. Oksennusta valuu tytön leualle ja siitä paidan rintamukselle. Ilta ei mennyt lainkaan niin kuin hän oli erehtynyt kuvittelemaan, sekä kolmen vuoden poikaystävä että ainoa muisto edesmenneen siskon vaatteista on pilalla.
Hiuksia pidellyt poika päästää irti ja kääntyy pois soittaakseen taksin. Onhan tytön silti päästävä turvallisesti takaisin kotiin. Hän repii kynsinauhojaan ja sihahtaa kivusta veren tipahtaessa kuralätäkköön. Kylmä tuuli viskoo hänen lippalankkinsa lentoon, se putoaa suoraan täynnä oksennusta olevan pensaan päälle. Hän potkaisee tiiliseinää ja puuskahtaa kiukkuisena.
Kuuden hengen toisiaan tuntematon porukka pelmahtaa kadulle laulaen vanhaa irlantilaista kansanlaulua käsivarret toistensa harteille kiedottuna. Kaikilla on rankka päivä takana, mutta Shamrock Rovers voitti juuri karsinnat, ja sehän tarkoittaa juhlaa.
Yksinhuoltajaisä ylittää suojatien viisivuotias poika sylissään, joka ei millään suostu nukahtamaan vaikka kello on jo yli puolenyön. Poika puhua pulisee, ja isä kuuntelee, ja kuuntelee, ja kuuntelee. Tuoppi kaljaa houkuttelisi, mutta ei. Hän ei suostu toistamaan kierrettä.
Nainen kävelee muutaman askeleen vanhan miehen takana. Hän päästää haukotuksen, muttei käänny takaisin kotiin, vaikka uni kuulostaakin maailman parhaimmalta keksinnöltä. Pitkä beige takki lämmittää keskellä marraskuun kylmää yötä. Hän seuraa isänsä hitaita askeleita vilkaisten nopeasti rannekelloaan. Vielä kymmenen minuuttia ja isä väsyisi.
Mies pitkine partoineen kävelee katua pitkin kuin se olisi hänen ensimmäinen kertansa, kun hän näkee asfalttia – todellisuudessa se on kolmastoista kerta kahteen viikkoon. Tismalleen samalla tiellä, tismalleen samaan aikaan. Jälleen upouusi risteys, minnehän sitä kannattaisi kääntyä? Ja miksi se nainen seuraa häntä?
Miespari kävelee vierekkäin ujot hymyt huulillaan. Bruneten miehen käsi pitää blondin miehen kädestä kiinni taskunsa piilossa. Kumpikaan ei uskalla katsoa toista silmiin, perhoset ovat edelleen ensisuudelman jäljiltä vatsassa. Vastaantuleva konservatiivinen mies nyrpistää nenäänsä ja joku jossain huutaa herjan, mutta he eivät anna niille painoarvoa. Yksin ollessa se olisi vaikeampaa, mutta toisen läsnäolo saa sen sujumaan yhtä sulavasti kuin sormien yhdistymisen toistensa lomaan.
Mischa Nousiainen 22C
