Sinä istut kannolla kädet ojossa, kun lautanen täynnä metsän lahjoja lasketaan syliisi.
Se painaa paljon, niin paljon ettei se meinaa pysyä käsiesi varassa vaan heti ensi kosketuksella tiputat osan sen sisällöstä maahan.
Pysähdyt hetkeksi katsomaan sammaleeseen uponneita puolukoita ja käpyä, joka vieri ulottumattomiisi, mutta sinulla ei ole aikaa jäädä ihmettelemään niitä. Sinun on valmistettava ateria.
Nouset kannolta kohti tasoa jolla työvälineet ovat, lautanen keikkuu ja tiputat lisää, työvälineet jotka ovat oravan jota vihaat ja oravan jota rakastat tuomia, etkä tiedä mikä on mikä ja osa tavaroistasi on jo tippunut ja pöllö huutaa ajan kulumisen merkiksi. Kettu näykkäisee sinua hellästi nilkasta, katsoo silmiisi ja rauhoittelee: aina voi tehdä uuden aterian, kasata lautanen täyteen uusia marjoja, uutta ketunleipää ja uusia sieniä.
Paitsi että niin ei ole, se ei olisi sama lautanen, tämä lautanen on tärkein ja ainutlaatuinen ja pöllö huutaa ja tiedät että on kiire vaikka kettu sanoo muuta, pöllö huutaa sen sinulle, joten otat käteesi työvälineen joka ehkä tuntuu omalta, kätesi vapisee vaikka kaikkien muiden kädet ovat niin vakaita.
Aloitat rauhallisesti ja jokseenkin tyytyväisenä siihen mitä saat aikaan, edistyt ja ehkä nautitkin, vaikkakin sitä myöntämättä.
Juuri kun olet leikkaamassa kärpässientä kahtia, voimasi katoavat ja tiputat veitsen. Nostat sen ylös, jatkat ja unohdat tapahtuneen, ajattelet oppineesi, ja että ”jatkossa pidän vain tiukemmin kiinni.”
Mitä pidemmälle kuitenkin edistyt, sitä heikommaksi otteesi muuttuu, sitä enemmän katseesi sumenee. Tartut aina uudestaan veitseen, uudestaan katajanmarjaan, uudestaan ja yhä voimakkaammin, ja yhä enemmän käsi vapisee, puukko lipsuu, marja putoaa. Lopulta menetät kokonaan kykysi hallita käsiäsi, ja kauhuissasi tuijotat kaikkien muiden ahkeraa työskentelyä, valmiita aterioita metsälle metsän lahjoista. Sinunkin pitäisi pystyä, tiedät että sinun pitäisi, yrität ottaa veitsen, otteesi ei pidä. Itket.
Kettu tulee luoksesi, painaa päänsä sääriäsi vasten ja sanoo: ”Ei se haittaa. Monet muutkin ottavat tämän vähän rauhallisemmin, mennään hetkeksi kannon päälle lepäämään.”
Seuraat kettua huojentuneena, ja siellä lukuisat toiset istuvat kantojen päällä, venyttelevät sormiaan, hymyilevät sinulle.
Istut ja katselet muita, juttelet vähän, siitä kuinka kätesi vain lakkasivat toimimasta, ja olosi paranee toisten kertoessa kokeneensa saman.
Sormesi alkavat liikkua, hyvästelet toiset ja palaat pöytäsi luokse.
Tartut kantarelliin ja se pysyy kädessäsi hyvin, silppuat voikukan sormin ja se tuntuu mukavalta.
Ottaessasi veitsen takaisin käteesi kuitenkin huomaat, ettei ote ole yhtä tiukka kuin ennen, etteivät pihlajanmarjat irtoa tertusta yhtä helposti kuin aikaisemmin. Tahtisi hidastuu ja alat hermostua, pohdit mikä sinussa on vikana, miksi puukkosi lipsuu, miksi jalkasi tärisevät, miksi marja ei irtoa. Miksi kaikkien muiden marjat irtoaa. Silmäsi alkavat vuotaa, olet vihainen ja pettynyt ja ahdistunut, turhautunut itseesi, kätesi eivät toimi vaikka yrität ja tuskissasi viillät niitä puukolla, saadaksesi ne toimimaan, saadaksesi itsesi toimimaan, on kiire. Ei se auta vaan aiheutat sotkun, panikoit ja tiputat tavarasi etkä pysty kurottautumaan nostaaksesi niitä ylös.
Itket ja etsit katseellasi kettua, kettua ei näy eivätkä kätesi vieläkään toimi ja orava jota joko vihaat tai rakastat, et muista, tulee kertomaan että sinä olet jo saanut aikasi kantojen luona ja siksi sinun pitäisi kyllä jo pystyä nyppimään neulasia samassa tahdissa kuin kaikki muutkin. Haluaisit sanoa etteivät kätesi toimi, että yrität kaikkesi muttet onnistu, mutta alat epäilemään omia sanojasi ja pysyt hiljaa. Orava lähtee, et tiedä oletko vihainen ja jos olet niin kelle, kettu viimein palaa ja sanoo että kaikilla muillakin käy noin, mutta katsot muita ja he näyttävät kaikki pärjäävän hyvin.
Tärisevänä, verisenä ja itkuisena sinut viedään kantojen luokse, ja samalla kun yrität rauhoittua ja keskittyä ketun sanoihin ja siihen, että näet monta muutakin samassa tilanteessa olevaa, pöllö huutaa yläpuolellasi kuinka aika kuluu ja kuinka olet jo myöhässä.
Yrität ymmärtää miten olet päätynyt siihen, kannolle istumaan vaikka sinulla oli kaikki mahdollisuudet onnistua, työvälineet ja raaka-aineet ja kädet joilla niitä pidellä, miksi sinä et onnistu vaikka kuinka yrität. Lyöt jalkojasi yhä tärisevillä nyrkeilläsi, huudat, ”miksette te toimi!” itket ja käperryt kokoon. Kettu kysyy, oletko kunnossa, väität että olet vaikka tuntuu etteivät jalkasi kanna, nouset ylös etkä tiedä olisitko halunnut niiden kantavan.
Palaat pöytäsi luokse yhtä epävarmana kuin olit lähtiessäsi sieltä, tuntien itsesi yhtä kurjaksi ja säälittäväksi kuin aikaisemminkin. Et ehkä tärise enää yhtä paljon, mutta yhä heikommin ottein ryhdyt työhön, yhä vähemmän tunnet halua ja kykyä onnistua.
Kuinka tässä käy? Kukaan ei vielä tiedä. Varmaa on että metsä yhä odottaa ateriaansa metsän lahjoista, ja kaikki odottavat sinun pystyvän sen toimittamaan. Yrität olla olematta kauhuissasi, mutta se on vaikeaa. Vaikka kettu sanoo ettei hätää tai kiirettä ole, viestii kaikki muu ympärilläsi toisin. Otat puukon käteesi, ja toivot, että otteesi pitää.
Venla Palonen 20C
