Ei ole sattumaa, että Väinö Linna on yksi Suomen kirjallisuushistorian keskeisimmistä nimistä. Hänen ylivoimaisesti tunnetuin teoksensa ”Tuntematon sotilas” on synonyymi kirjalle, joka yhtenäiskulttuurin kautta vakiinnutti paikkansa suomalaisten kirjahyllyissä – sekä myöhemmin valkokankailla. Tuntemattoman sotilaan menestyksen syyksi on ajan saatossa tarjottu useita tulkintoja. Uskallan väittää, että Linnan uniikki tapa kuvata ihmisjoukkojen sisäistä dynamiikkaa värikkäiden hahmojen kautta viehättää lukijoita. Teoksesta vahvimmin ovat jääneetkin elämään alikersantti Rokka tovereineen - ja näiden persoonalliset sutkautukset.
Kyse ei ole pelkästään unohtumattomista hahmoista. Hahmot ovat lopulta vain osa paljon suuremman aiheen käsittelyä. Heidät on nimittäin sijoitettu keskelle tapahtumaa, jolla on suuri osansa maamme historiassa – nimittäin jatkosodan taistelukentille.
Noin kymmenen vuotta jatkosodan päättymisestä julkaistulla teoksella oli oma osansa vaikean historian työstämisessä. Jälleenrakentamisen ja sotakorvauksien keskellä kansa saattoi pysähtyä omalaatuisen tarinan äärelle. Teoksella, jossa sekoittuu hilpeä vuoropuhelu sekä sodan armoton raakuus vetosi yhä yhtenäisempään Suomeen, joka on historiansa aikana nähnyt yhteishengen lisäksi sortoa ja kahtiajakautumista. Sodan käsittelyä varten Linna kirjoitti konekiväärikomppanian. Aikaisemmista vaiheista kertoakseen oli kuitenkin luotava kokonainen pitäjä.
”Täällä Pohjantähden alla” on Väinö Linnan kirjoittama romaanitrilogia, jonka osat ilmestyivät yksi kerrallaan vuosina 1959–1962. Se on kirjallinen jättiläinen, jonka Linna kirjoitti Tuntemattoman sotilaan kunnianhimoiseksi seuraajaksi. Teoksen kolosaalinen olemus ei selity pelkästään kolmiosaisella rakenteella. Tarina nimittäin sijoittuu seitsemälle vuosikymmenelle ja nostaa kunnioitettavan tarkasti esille ajanjaksoja muokanneita ilmiöitä.
Kuten toinenkin iso kirja myös Pohjantähti-trilogia alkaa luomiskertomuksella. Kirjan ensimmäisen osan alku keskittyy nöyrän, mutta periksiantamattoman Jussin urakkaan. Hän raivaa päivät pitkät suota, jolle ajan myötä nousee Koskelan torppa, jonka asukkaita voisi tituleerata koko trilogian päähenkilöiksi. Urakoinnin ohella tulevat tutuksi Pentinkulman kylän asukkaat Kivivuoria ja Lauriloita myöten. Rovastia tavataan harvemmin ja tuolloinkin hattu kädessä. Koskelan syntyminen rakennus ja poika kerrallaan on hämmentävän mielenkiintoisesti kirjoitettu.
1900-luvulle siirryttäessä alkaa kirjan varsinainen anti historian suhteen. Yhteyttä ulkomaailmaan edustaa uusi kansakoulu sekä Halmeen Aatu, joka tuo uuden merkillisen aatteen Pentinkulmalle – nimittäin sosialismin. Koko teoksen kantava teema onkin vallitseva eriarvoisuus. Isäntien ja torppareiden välillä on jatkuvaa jännitettä, joka purkautuu lakkoiluna, häätöinä sekä myöhemmin väkivaltaisuuksina.
Linnan teokseen tuoma historia eletään monipuolisten henkilöhahmojen kautta. Koskelan Jussi edustaa talonpoikaista herrapelkoa, kun taas hänen poikansa Akseli nousee punakaartin päälliköksi asti. Porvarillisempaa näkökantaa edustavat muun muassa ruustinna Ellen Salpakari sekä suojeluskuntalainen opettaja Pentti Rautajärvi. Heidän avullaan paljastuu Suomen historian kompleksisuus. Sortajaa on ollut monenlaista – osalle se on ollut kansallinen asia, osalle luokkakysymys.
Muutamista anarkronismeista huolimatta Suomen historiaa määrittäviä tapahtumia sekä niiden vaikutuksia käydään tarinassa jatkuvasti läpi. Jokaista vaihetta edustaa jokin ilmiö. 1900-luvun alussa korostuu kansallisaate porvarispiireissä, kun taas torpparit alkavat järjestäytyä isäntiään vastaan. Lopulta Pentinkulmalle nouseekin työväentalo. Taksvärkkipäivien laiminlyönti johtaa myöhemmin asetelmaan, jossa kylälle muodostuu kaksi aseistanutta joukkoa. Talvena 1918 Pentinkulma on kuin ruutitynnyri, joka odottaa ratkaisevaa kipinäänsä.
Lukijalle tehdään selväksi sisällissodan järjettömyys kaikessa mielivaltaisuudessaan. Tässä vaiheessa tarinaa tuntuu kuin puolet hahmoista kävelytettäisiin kuopan reunalle.
Erityisesti haluan nostaa esille ansiokkaan kuvauksen sisällissodasta konfliktina. Tarinan pitkä aikajänne mahdollistaa yhä laajemman käsityksen sisällissodan syistä. Perinteisesti suosittu tulkinta sosiaalidemokraateista eronneen kommunistisiiven merkityksestä ei maaseudulla saa jalansijaa. Kyse on ennen kaikkea pitkällisestä ristiriidasta maanomistukseen liittyen. Aseisiin tarttuvat niin Kivivuoret kuin Töyrytkin. Kuvaus on laajaa. Se keskittyy niin taisteluiden etulinjoihin kuin pimennettyihin torppiin. Lukijalle tehdään selväksi sisällissodan järjettömyys kaikessa mielivaltaisuudessaan. Tässä vaiheessa tarinaa tuntuu kuin puolet hahmoista kävelytettäisiin kuopan reunalle.
Omaa luokkaansa edustava vankileirikuvaus Hennalan leiriltä on muistutus historiamme pimeistä puolista. Julkaisuvuoden huomioon ottaen se on todella rohkea – lähes tulenarka. Mutta sitäkin tärkeämpi.
Merkittävin osa trilogian tarinasta kerrotaan kahdessa ensimmäisessä kirjassa. Kolmas osa käsittelee niin 1920-luvun yhteiskunnallisia uudistuksia – eritoten torpparilakia – äärioikeiston nousua sekä tietysti Koskeloiden sotilasuraa talvi- ja jatkosodassa. Trilogia on suomalaista kirjallisuutta parhaimmillaan viimeiseen sivuun saakka. Sisällöllisesti, mutta myös kielellisesti.
Lopullisen mestarillisuutensa Linna osoittaa monipuolisella kielenkäytöllään. Jokaisella hahmolla on oma puhetyylinsä. Esimerkiksi kartanonherran suomi on varsin huonoa, kun taas rahvaan puheessa kuuluu kotiseudun vaikutus. Osa hahmoista on vitsikkäämpiä, kun puolestaan toiset ovat poliittisempia. Näkyypä tiettyjen hahmojen puheissa viitteitä Nietzscheen kuin Mussoliniin. Taitavana vuoropuhelun kirjoittajana Linna otti huomioon niin murteet, vakaumukset kuin puhujan luonteenkin. Jo pelkästään monipuoliset puhujatyypit tuovat teokseen kielellistä moninaisuutta.
Vuoropuhelun ohella myös kuvaus on etevää. Värikkäät hahmot asuttavat miljöötä, jonka kuvittelemisen yksityiskohtainen kuvailu tekee helpoksi. Sanat maalailevat vuorotellen romanttisempia maisemia lukijan mieleen. Erityisen hyvin mieleeni on jäänyt kuvaus talvisesta rekimatkasta, joka taitetaan pakkasyössä tähtitaivaan alla. Toiminnankuvaus jää toisaalta verrattain tökeröksi. Etenkin taistelukohtaukset ovat ajoittain vaikeita seurata. Tämä jää kuitenkin toisarvoiseksi huomioksi kaikkien muiden kirjallisten ansioiden rinnalla.
Metatasolla vaikuttava elementti on eräänlainen omakohtaisuus, joka vahvistaa teoksen autenttista luonnetta. Vaikutteita on otettu niin aikalaisilta kerätystä perimätiedosta kuin itse kirjoittajan eletystä elämästä. Tämä on osoitus siitä, kuinka kirjailija voi kirjoittaessaan päättää kääntyä kohti todellisuutta tai siitä poispäin, mutta koskaan hän ei voi pyyhkiä kirjoittamastaan sitä, mitä hän itse on, mitä hän on lukenut, nähnyt ja ennen kaikkea kokenut.
Täällä Pohjantähden alla on laaja-alaisuudessaan niin vakuuttava teos, että tyhjentävän arvion antaminen on mahdottomuus. Lukukokemuksena se on varsin pitkällinen, mutta sen ajaton kauneus sekä taituruus on urakan arvoista. Väinö Linna on tehnyt äärimmäisen arvokkaan työn kirjoittaessaan sosiaalihistoriallisen jättiläisen sujuvan proosan muotoon. Suosittelen teosta yksinkertaisesti jokaiselle. Lukeminen kannattaa nimittäin aina. Varsinkin jos käsissäsi on Väinö Linnan tuotos.
Teksti: Santeri Anttila
