On kaunis kesäpäivä. Aurinko lämmittää ja kevyt tuuli puhaltaa. Meren aallot lyövät rantakallioon. Ilmassa tuoksuu kevyesti suola. Kaukaa kuuluu veneen ääni. Hengität sisään ja tunnet lämpimän kallion jalkojesi alla. Tässä on hyvä olla. Tuntuu, kuin maailmasi olisi vain tämä pieni hetki. Hetki tämän kuplan sisällä. Kuplassa poissa kaikesta muusta.
Päivät merellä ovat letkeitä ja lämpimiä. Vähitellen päivät alkavat lyhentyä ja aurinkoa näkyy vähemmän. Meren aallot muuttuvat kylmemmiksi ja veneilijätkin alkava kadota. Tulee syksy ja on aika lähteä takaisin. Tuntuu pahalle. Aikaa kuluu ja palaat arkeen.
Rutiinit pyörivät, nouse, syö, harjaa hampaat, pue, lähde kouluun 7.20. Bussissa torkut hetken ja ärsyynnyt siitä, kuinka iloisesti ihmiset edessäsi puhuvat. Ei iloon ole aihetta, kesähän on ohi! Rutiinit jatkuvat, ole koulussa, hymyile, moikkaile, toimi kuin robotti. Tämän jälkeen raahustat kotiin, syöt, sanot hei perheellesi ja menet opiskelemaan.
Opiskelu yksin kotona on yksi päiväsi hengähdystauoista. Kun opiskelet, saat ajatukset muualle. Ne eivät harhaile muualle ja saat suljettua ulkomaailman pois. Numerot nousevat vähitellen kuin itsestään. Mietit, työskenteletkö liikaa mutta toteat, että itsesi turruttaminen opiskelemalla on hyvä. Ryömit peiton alle ja sama toistuu taas seuraavana aamuna. Elämä pyörii autopilotilla. Mitään ei tarvitse miettiä ja elämä rullaa eteenpäin.
Hätkähdät kävellessäsi kotiin, kun lumihiutaleet leijailivat naamaasi. Hätkähdät, kun lumi sulaa kylmiksi pisaroiksi ihollesi. On tullut talvi, juurihan oli kesä. Autopilotti napsahtaa hetkeksi pois päältä. Koomainen olo katoaa hetkeksi ja kohotat katseen ylös kohti taivasta, joka tuijottaa takaisin harmaana pudotellen valkoisia hiutaleita, kuin pumpuli palleroita. Haikeus valtaa itsesi. Mitä syksyn aikana oli edes tapahtunut?
Kotona keität teetä ja istahdat keltaiselle sohvallesi. Tuijotat ulkona olevaa lumisadetta hämmentyneenä. Missä vaiheessa tässä näin kävi, että elämä hyppäsi yhtäkkiä tunnottomaan suorittamiseen. Tilaan, jossa mikään ei tunnu miltään mutta aika vain kuluu eteenpäin. Kaikki on mennyt sumeana eteenpäin. Nappaat puhelimen käteesi ja yrität selata ottamiasi kuvia ja selvittää mitä olet puuhastellut.
Ei mitään. Ei yhtään mitään merkittävää. Ei kuvia, että olisit ollut jossakin tai tehnyt jotain joidenkin kanssa. Jestas! puuskahdat. Tätä menoahan muutut harmaaksi, mauttomaksi, hajuttomaksi, olemattomaksi. Eihän se näin nyt voi mennä. Miten jokin olemassa oleva voi olla mutta olla silti olematta?
Elämässä harmaan tilalle on tullut hieman värikkäitä pilkahduksia. Värit alkavat vähitellen levitä kaiken harmauden päälle.
Viikot vierivät taas. Nyt kuitenkaan kaikki ei ole aivan yhtä tunnotonta. Näet ystäviäsi ja teet hieman vähemmän koulujuttuja. Turruttava olo on hieman helpottanut, joten ei ole tarvetta olla, kuin ei olisikaan. Elämässä harmaan tilalle on tullut hieman värikkäitä pilkahduksia. Värit alkavat vähitellen levitä kaiken harmauden päälle. Aika kulkee nopeampaan. Kaikkea tapahtuu. Kuitenkin elämä tuntuu edelleen tunnottomalta. Maailma pyörii kovempaa, kuin itse kerkeät juosta perässä.
Seisot lämpimällä kalliolla ja tuijotat merelle. Aallot lyövät punertavaa sileäksi hioutunutta kalliota vasten. Kauempaa kuuluu veneiden ääniä, jotka kiitävät kohti taivaan rantaa. Hengität syvään ja katsot taivaanrantaa, joka värjäytyy oranssiksi. Kaikki vuoden aikana tapahtunut tuntuu kaukaiselta, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tuntuu, kuin sen hetkinen elämä olisi ollut kupla kaiken keskellä, johon mikään ei yltä. Nyt, kun katsot kauas, olet taas uudessa kuplassa. Kuplassa, jossa eristät itsesi kaikesta. Elät mutta kaikki on tunnotonta.
Kuplassa eläminen kuulostaa huonolta mutta toisaalta eläminen kuplasta toiseen on myös keino pitää itsestään huolta. Jos ei heitä itseään tilanteisiin, joissa tapahtuu vaan pitää itsensä hieman kauempana, ei voi sattua. On luonnollista pitää itsestään huolta ja tiukasti tietyistä rajoista kiinni. Kuitenkin, jos koko elämä on tunnotonta eikä itsenään altista millekään, jossain kohtaa se kaikki tulee yli.
Kun tapahtuu tarpeeksi jokainen, ihminen tulee täyteen. Kuplasi täyttyy näkemistäsi asioista eikä pysty enää pitämään kaikkea sisällään. Se poksahtaa ja pudottaa sinut korkealta kovalle ja kylmälle maalle. Katsot ympärillesi ja kaikki sattuu. Elämä sattuu mutta se on välttämätöntä. Jotta voi oikeasti väittää elävänsä pitää hypätä pois kuplista.
Teksti: Vilma Reinikainen
