Yhdysvaltalaiskirjailija Stephen King on aiheuttanut tarinoillaan vilunväristyksiä varmastikin miljoonille ihmisille. Olipa kyse sitten alkuperäisestä kirjasta, elokuvasta tai TV-sarjasta, onnistuvat tarinat vakuuttamaan ihmiset aina kerta toisensa jälkeen mielikuvituksellisella jännityksellään. Tampereen teatterin sovitus Kingin teoksesta on kuitenkin jotain hieman harvinaisempaa. Siksi odotimmekin esitystä tavallista innokkaammin.
Piina on samannimiseen kirjaan perustuva näytelmä, joka kertoo tarinan kirjailija Paul Sheldonista, joka joutuu auto-onnettomuuden seurauksena sairaanhoitaja Annie Wilkensin hoiviin, tämän syrjäiselle maatilalle. Anniella on kuitenkin pakkomielle maailmankuuluun kirjailijaan, eikä hän haluaisi päästää tätä lähtemään. Tarina on muodostunut jo itsessään klassikoksi, sillä siihen perustuva elokuva on yksi tunnetuimmista King-filmatisoinneista.
Ennen esitystä odotukset olivat korkealla, mutta myös ennakkoluulot piilivät mielessä. Ne koskettivat lähinnä trillerin sovitusta teatterilavalle. Olisiko teatterin keinoin mahdollista luoda samanlaisia vilunväristyksiä, kuten elokuvissa tehdään hyödyntäen kuvakulmia, erikoistehosteita ja leikkauksia? Tähän kysymykseen saimme heti esityksen alussa yksiselitteisen vastauksen, kun lava pimeni ja kertojan ääni alkoi alustamaan tarinaa. Alku oli aavemainen ja siirsi katsojan hetkeksi etäälle todellisuudesta. Johdannon jälkeen valot välähtivät päälle paljastaen steriilin lavan ja näytelmän päähahmot, Annien (Mari Turunen) ja Paulin (Esa Latva-Äijö).
Hahmoja oli näytelmässä kaikkiaan kolme, mutta jo nuo kolme kykenivät täyttämään lavan. Etenkin Annien ja Paulin hahmot vaativat vahvaa roolisuoritusta ja jopa metodinäyttelemistä, sillä molempien hahmojen olemus lava oli tavallisesta poikkeava. Niukan roolituksen lisäksi näytelmä keskittyi valtaosin vain kahteen huoneeseen. Miljöön ja hahmojen vähäisyys ei kuitenkaan rajoittanut tarinankerrontaa. Päinvastoin, enemmälle ei ollut tarvetta. Vaikuttavilla ääni- ja valoefekteillä luotiin vangitseva tunnelma, joka vallitsi koko esityksen ajan. Koko esitys sykki tietyssä rytmissä, joka piti jännitystä joko etäällä tai aivan iholla. Nimensä mukaisesti jännitys oli parhaimmillaan piinaa.
Ennakkoluulot pyyhkiytyivät jo alussa pois ja hiuksenhienosti toteutettu tuotanto päästi tarinan täyteen arvoonsa. Loistavat näyttelijäsuoritukset eivät jättäneet varmastikaan ketään kylmäksi. Olen varma, sillä katsojat molemmilla puolillani hätkähtelivät läpi esityksen. Kaikilta osiltaan Tampereen teatterin toteutus tästä jännitysklassikosta oli onnistunut ja osoitti, etteivät trillerit kuulu ainoastaan valkokankaalle.
Teksti: Santeri Anttila ja Matti Mustonen
