Ota mitä saat

 

 

Ota mitä saat

 

Oon vaihtanut yhden vankilan toiseen

Pienestä rumasta häkistä suureen kauniiseen

Isommat piirit, isommat puheet

Haute Couturen hintaisine unelmineen

Enkä vielkään oo tyytyväinen

Ikinä ole ollut vähään tyytyväinen

 

Vikat illat ja kädenlämpöiset aamut

Joka kerta herätessä sisällämme silti samat naarmut

Päivät vaihtuu, ihmiset varttuu

Etäisyydet ja kamelin selät taittuu

Biiseist tulee tylsiä, keskiluokkaisia

Keskusteluista pakotetun oloisia

Tän piti olla se parempi paikka

Tän kaupungin pulssissa mun ikioma rytmiikka

Nää seinät tukevina mun ympärillä

Uusi ja ihmeellinen, silti heikolle hellä

Sellaisen luulin nähneeni näissä jouluvaloissa

Ja löytäneeni niissä eksoottisissa ravintoloissa

Eikä pidä unohtaa,

Divareita, Swamp Musicia tai juna-asemaa

Mut se oli vuonna 20-ja-vitun-väliä

Ja suhasinhan mä sillon montaa muutakin väliä.

 

Eri ihminen mun edessä, mut kaikki tuntuu samalta

”Oon elänyt nää ennenkin”, ajatus iskee vasemmalta

Sama asetelma toistuu

Ja pelkät vanhat keissit mieleen muistuu

Mul on ysiysi kiperää ongelmaa,

Mut ei mikään niistä oikeesti ole lähelläkään enigmaa

Onks se väärin, jos en vaan enää jaksa

Ei kukaan näistä naamoista koskaan eforttiani takaisin maksa

Mä tiedän, jokaisella meistä on omat pienet-suuret pohdinnat,

Mut mua ei ihan oikeesti kiinnosta sun Facebook-arvonnat

Tokihan meil on myös omat ristiriidat ja salatut piinat

Enkä vieläkään välitä, kuka viime pippalois vei sun viinat

Pienet-suuret jutut on se, ketä me ollaan,

Mut ei niitä tarvitse päivittää jos ne on ennallaan

Sosiaalinen elämä, on vaan kilpajuoksua,

Jossa mennään kohti loittonevaa maalia

Jos juoksisit sen palkinnon kii

Näkisit et se johtaa umpikujaan, missä seinät painuu suhun kii

Ja jos luulet et saat siellä hengähtää

Saatan sun mielen tällä räjäyttää:

”Sillä vähän niin kuin jätepuristimessa

On sielläkin silti dianoga, sua odottamassa”

 

Mua pelottaa, että entä jos tässä on ikuisuus

Että mitä jos tää on mun elämän viimeinen uutuus

Koska löydän itseni taas samoista kuvioista

Etsimässä vastauksia luumun kukinnoista

Yritän uudelleenbrändää, restarttaa ja kääntää sivua

Eivät viimeisimmät kyyneleet ole vielä ehtineet kuivua

Uudestisynnyn ja muuksi muutun

Ja silti muut näkevät mut aina läpi saman ruudun

En tiedä muuttuuko maailma, vai onks se vaan mä

Aina sosiaalisen kehitysasteen viimeisenä

Katson samoilla silmillä samoja katuja

Enkä silti tunne tuttuja

Mä en tunnusta kotia

En, vaikka ehdin jo istuttaa tänne siemenkotia

Leikin kyllä kotia, pidän taloutta

Enkä halua tiedostaa omaa juurettomuutta

 

Kaukana täältä, mä katson neidonhiuspuuta

Sitä tuhatvuotista vanhusta

Ja vertaan sitä sukutilan kuuseen

Kymmenien vuosien lapseen

Ja ymmärrän kuinka pieni on ihmisen ikä,

Emmehän me edes käsitä sitä

 

Anna Havukainen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *