Ota mitä saat
Oon vaihtanut yhden vankilan toiseen
Pienestä rumasta häkistä suureen kauniiseen
Isommat piirit, isommat puheet
Haute Couturen hintaisine unelmineen
Enkä vielkään oo tyytyväinen
Ikinä ole ollut vähään tyytyväinen
Vikat illat ja kädenlämpöiset aamut
Joka kerta herätessä sisällämme silti samat naarmut
Päivät vaihtuu, ihmiset varttuu
Etäisyydet ja kamelin selät taittuu
Biiseist tulee tylsiä, keskiluokkaisia
Keskusteluista pakotetun oloisia
Tän piti olla se parempi paikka
Tän kaupungin pulssissa mun ikioma rytmiikka
Nää seinät tukevina mun ympärillä
Uusi ja ihmeellinen, silti heikolle hellä
Sellaisen luulin nähneeni näissä jouluvaloissa
Ja löytäneeni niissä eksoottisissa ravintoloissa
Eikä pidä unohtaa,
Divareita, Swamp Musicia tai juna-asemaa
Mut se oli vuonna 20-ja-vitun-väliä
Ja suhasinhan mä sillon montaa muutakin väliä.
Eri ihminen mun edessä, mut kaikki tuntuu samalta
”Oon elänyt nää ennenkin”, ajatus iskee vasemmalta
Sama asetelma toistuu
Ja pelkät vanhat keissit mieleen muistuu
Mul on ysiysi kiperää ongelmaa,
Mut ei mikään niistä oikeesti ole lähelläkään enigmaa
Onks se väärin, jos en vaan enää jaksa
Ei kukaan näistä naamoista koskaan eforttiani takaisin maksa
Mä tiedän, jokaisella meistä on omat pienet-suuret pohdinnat,
Mut mua ei ihan oikeesti kiinnosta sun Facebook-arvonnat
Tokihan meil on myös omat ristiriidat ja salatut piinat
Enkä vieläkään välitä, kuka viime pippalois vei sun viinat
Pienet-suuret jutut on se, ketä me ollaan,
Mut ei niitä tarvitse päivittää jos ne on ennallaan
Sosiaalinen elämä, on vaan kilpajuoksua,
Jossa mennään kohti loittonevaa maalia
Jos juoksisit sen palkinnon kii
Näkisit et se johtaa umpikujaan, missä seinät painuu suhun kii
Ja jos luulet et saat siellä hengähtää
Saatan sun mielen tällä räjäyttää:
”Sillä vähän niin kuin jätepuristimessa
On sielläkin silti dianoga, sua odottamassa”
Mua pelottaa, että entä jos tässä on ikuisuus
Että mitä jos tää on mun elämän viimeinen uutuus
Koska löydän itseni taas samoista kuvioista
Etsimässä vastauksia luumun kukinnoista
Yritän uudelleenbrändää, restarttaa ja kääntää sivua
Eivät viimeisimmät kyyneleet ole vielä ehtineet kuivua
Uudestisynnyn ja muuksi muutun
Ja silti muut näkevät mut aina läpi saman ruudun
En tiedä muuttuuko maailma, vai onks se vaan mä
Aina sosiaalisen kehitysasteen viimeisenä
Katson samoilla silmillä samoja katuja
Enkä silti tunne tuttuja
Mä en tunnusta kotia
En, vaikka ehdin jo istuttaa tänne siemenkotia
Leikin kyllä kotia, pidän taloutta
Enkä halua tiedostaa omaa juurettomuutta
Kaukana täältä, mä katson neidonhiuspuuta
Sitä tuhatvuotista vanhusta
Ja vertaan sitä sukutilan kuuseen
Kymmenien vuosien lapseen
Ja ymmärrän kuinka pieni on ihmisen ikä,
Emmehän me edes käsitä sitä
Anna Havukainen
