Varmasti lähes kaikki lukiolaiset tietävät porilaisen kasaribändi Dingon. Suurimman osan vanhemmat ovat eläneet niin kutsutun Dingomanian aikaa ja kuunnelleet kyseisen bändin hittejä kultaisina nuoruusvuosinaan. Myös minulle Dingon kappaleet ovat tulleet tutuiksi jo alle kouluikäisenä, vaikka vanhempani eivät suurempia Dingo-faneja olekaan. Dingon hitit ovat kuitenkin nousseet jälleen suosioon viime vuosien aikana. Yhä useamman kaverin soittolistalta löytyy Nahkatakkinen tyttö, ja Autiotalo soi kesäiltoina ihmisten mökkilaitureilla.
Joulun aikaan elokuvateattereissa ryhdyttiin esittämään Mari Rantasilan ohjaamaa elokuvaa Levoton tuhkimo. Kun ystäväni huomasi kyseisen elokuvan ilmestyneen, ei ollut epäselvyyttä siitä, menemmekö sen katsomaan. Niinpä suuntasimme joulun jälkeen Plevnaan ja heittäydyimme Dingon tarinan vietäviksi.

Levoton tuhkimo tiivisti koko yhtyeen elinkaaren vain puoleentoista tuntiin. Elokuvan alussa laulaja Pertti “Nipa” Neumann on vielä pieni poika, jonka suurin haave on tulla laulajaksi. Nipa joutuu kuitenkin elämään kodissa, jossa isä rankaisee ja kurittaa häntä. Vaikeasta isäsuhteesta huolimatta Nipa päättää uskoa unelmiinsa. Hieman vartuttuaan hän perustaa Dingon, johon kuuluvat Neumannin lisäksi kitaristi Jonttu Virta, basisti Jarkko Eve, kosketinsoittaja Pete Nuotio sekä rumpali Juha “Quuppa” Seittonen. Yhtye saa levytyssopimuksen ja alkaa niittämään menestystä. Nipalla on syytä iloon myös siviilirintamalla, sillä hän on löytänyt puolisokseen Marikan ja pari on umpirakastunut.
Alkuperäinen kokoonpano muuttuu Jarkko Even erotessa yhtyeestä pian sen perustamisen jälkeen. Even korvaajaksi Neumann kutsuu Pepe Laaksosen, jonka kanssa hän oli aiemmin soittanut samassa yhtyeessä. Menestyksen niitto jatkuu edelleen ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Erinäiset ikävät tapahtumat kuitenkin vaikuttavat Dingon jäsenten välisiin suhteisiin ja yhtye hajoaa vuonna 1986. Neumannin elämä ei lopu siihen vaan hän saa muun muassa selville mielenkiintoisia asioita isästään. Elokuvalla oli lopulta koskettava loppu, joka sai silmäkulmat lähes kostumaan.
Mielestäni elokuva oli kompakti kokonaisuus, johon oli saatu sisällytettyä kaikki Dingon tärkeimmät vaiheet. Vaikka tarina keskittyikin pääsääntöisesti Dingoon, toi mielestäni Neumannin elämän kuvaaminen mukavaa vaihtelua sisältöön. Näyttelijät oli valittu hyvin ja olivat suurimmilta osin liki saman näköisiä kuin yhtyeen oikeat jäsenet. Varsinkin pääosan näyttelijä Saku Taittonen teki huikean suorituksen Neumannin roolissa.

Toinen huomio täytyy antaa näyttelijöiden puhetyylistä. Heillä oli käytössään vahva Porin murre, joka elävöitti tarinaa vielä entisestään. Tämä ansaitsee erityisen huomion siksi, että näyttelijöistä kukaan ei ole Porista kotoisin. Myös näyttelijöiden vaatetus oli vaikuttavaa ja hehkui oikeaa kasarihenkeä. Pidin myös siitä, että joidenkin kohtausten taustalla soivat Dingon kappaleet.
Vaikka pidin elokuvasta kokonaisuutena, mahtui sinne myös asioita, jotka olisivat voineet olla toisella tavalla. Dingon jäseniä ei suuremmin esitelty elokuvan aikana. Itsekään en heti muistanut yhtyeen ensimmäisen basistin olleen Eve, jolloin hämmennys otti vallan. Pidin siitä, että joissakin kohtauksissa oli käytetty aitoa 1980-luvun kuvamateriaalia, mutta se teki osasta niistä myös sekavia. Kohtauksessa saatettiin esimerkiksi kuvata ensin näyttelijää, sitten ruudulle ilmestyi vanha esiintymisvideo ja sitten taas näyttelijän kuva. Paikoitellen oli siis vaikeaa havainnoida, mikä oli vanhaa ja mikä uutta kuvamateriaalia.
Kokonaisuudessaan elokuva oli kuitenkin mielestäni erinomainen. Se aktivoi katsojassa monia tunteita. Sydäntä lämmittävien kohtauksien väliin mahtui niin haikeutta kuin suruakin. Elokuva oli todenmukaisen oloinen ja näytteleminen taidokasta. Kaiken kaikkiaan elokuva saa minulta neljä tähteä.
⭐⭐⭐⭐
Teksti: Henriikka Hoppu 24A