Ajan mitta
Tarina alkaa,
Elämä ilmaantuu,
Tyhjyys on takana päin,
Kaikki on niin ihmeellistä,
Ulottuvuudet ovat niin erilaiset,
Ne haluavat kertoa paljon enemmän,
Miksi on jotain mikä koputtamatta tulee?
Joka tukee kaikkea muuta paitsi itse elämää,
Voiko sen estää vai pitääkö se vain hyväksyä?
Kuka on se, joka ajattelee ja näkee itsensä oliona?
Mitähän muut ajattelevat, kun nolasin itseni tänään?
Voinko tehdä jotain, mikä saa minut parempaan valoon?
Ehkä muut eivät enää mieti tapahtumaa tai ovat unohtaneet,
Ehkä paras on olla oma itseni, koska en voi miellyttää kaikkia,
En edes halua miellyttää kaikkia, toivon vain olevani onnellinen,
Mikä on se perusta, jolle voi rakentaa ajatusten kokoaman palatsin?
Onko olemassa perustaa, joka on suojassa myrskyiltä ja tulipaloilta?
Tai palatsia, jonka rakenteet eivät horju tai sorru paineen alla suuren?
Paljon kysymyksiä, joihin vastaaminen vaatisi ihmistä paremmat kyvyt,
Lopulta on enemmän mikä häviää kuin mikä muuttumattomana säilyy,
Syvimmätkin neurokemialliset yhdistelmät ovat aikaan sitoutuneita,
Ja vaikka yhdistelmiin sitoutunut aika suorittaa viikatemiehen työt,
On työnteko kuitenkin välttämätöntä ja uni saapuu vaikkei väsytä,
Jos lottovoitto toisi rikkauksia, olisinko rikas, vaikka nukkuisin?
Olen jahdannut rikkauksia koko elämän ajan löytämättä niitä,
Ehkä egon alle ajatukseni oli ne salakavalasti kätkenyt,
Jos palatsia aloittaa rakentamaan liian myöhään,
Voi olla, työntekijöitä ei enää ehkä löydykään,
Milloin on päivä vieraalle, joka ei koputa?
Ulottuvuudet alkavat olemaan suppeat,
Ne haluavat kertoa paljon vähemmän,
Kaikki on niin sumean puuduttavaa,
Elämä kääntyy sen vastakohdaksi,
Ehkä tämä on viimeinen linja,
Ehkä vihdoin ymmärrän,
Pyhyyden merkityksen,
Mutta liian myöhään,
Tarina loppuu.
Olavi Tuominen 22D
