Saattaisin tituleerata itseäni koulutuksen asiantuntijaksi. Koulutus on nimittäin ollut osa jokapäiväistä elämääni lähes kahdentoista vuoden ajan. Olen nähnyt useanlaisia pedagogisia metodeja, kaikenlaisia opiskelijoita sekä ennen kaikkea kirjavia opettajia. Takana on kiertelemättä jo tuhansia kirjojen parissa vietettyjä oppitunteja, joiden jälkeen osaamista on kartoitettu sadoilla kokeilla, testeillä ja esitelmillä. Olen käynyt lukuisia keskusteluja – vastannut ja kysynyt. Puheitani tuskin erityisemmin huomioitaisiin, jos todella esiintyisin koulutuksen asiantuntijan ominaisuudessa – olen nimittäin opiskelija.
Suomalainen koulujärjestelmä on tunnetusti maailman kärkiluokkaa. Tätä muistetaan painottaa niin päivänpolitiikassa kuin kahvipöytäkeskusteluissakin. Koulutuksen arvostus on syvällä historiassamme. Papit, opettajat ja virkamiehet olivat aikoinaan kunnioitettuja hahmoja, joiden oppineisuuden edessä oli rahvaan oltava nöyrä. Kiertokoulut tekivät ennen varsinaista koululaitosta parhaansa, jotta osuus tietämättömistä metsäläisistä supistuisi edes hieman. Tuolloin oli tosin tärkeintä oppia pelonsekainen kunnioitus Jumalaa – ja ennen kaikkea lukkaria kohtaan.
1920-luvun uudistuksien ohessa säädettiin oppivelvollisuuslaki, jolla pyrittiin varmistamaan, että jokainen suomalainen saisi edes jonkinlaiset sivistykselliset eväät. Sivistystyö oli aloitettu jo 1800-luvun puolessavälissä, kun Suomeen kohdistuvat taloudelliset intressit lisääntyivät. Venäjän tavoitteet mahdollistivat suomen kielen tukemisen ruotsin kustannuksella, mikä puolestaan tuki suomalaisen sivistyneistön muodostumista. 1800-luvun ideologioista tunnetaan erityisesti kansallisromantiikka, jossa nykyisen koulutusajattelumme juuret ovat. J.V Snellmannin kaltaiset lauantaiseuralaiset uskoivat nimittäin kansallistunteen rinnalla sivistyksen voimaan. Kansallinen herääminen oli pahasti ristiriidassa impivaaralaisuuden kanssa.
Muistan, kun yläkoulussa käsittelimme tarkkaan rajatun ajan Seitsemää veljestä. Käsittely tapahtui äänenlukemisen kautta. Opettaja huomautteli hitaasta lukemisesta ja käski eläytymään. Luokkalaiseni oppivat vihaamaan tuota klassikkoteosta. Tuolloin en itse tietenkään ymmärtänyt, että Aleksis Kivi kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen romaanin ohella myös koulutuspoliittisen manifestinsa.
Oppivelvollisuuden myötä suomalainen ylpeydenaihe pääsi näyttämään täyden potentiaalinsa. Kansakoulut syrjäyttivät puutteelliset kiertokoulut. Kansakoulujärjestelmä vallitsi yli viisikymmentä vuotta peruskoulu-uudistukseen asti. Koulutuksen kannalta kansakoulut olivat oivallinen työkalu, mutta yleissivistykseen ne eivät riittäneet. Tähän tarpeeseen perustettiin oppikoulu, jossa yhdistyi keskikoulu sekä ylioppilastutkintoon johtava osuus. Oppikouluun ei kuitenkaan päässyt kuka tahansa. Jo pelkästään agraariyhteiskunta loi koulutukselle rajat – vaadittiin tarpeeksi rahallista ja henkistä pääomaa.
Peruskoulu-uudistus, joka toteutettiin asteittain vuodesta 1972 lähtien tasa-arvoisti suomalaista koulutusta. Pölyinen ajatus erillisistä kansa- ja oppikouluista hylättiin. Tilalle luotiin moderni peruskoulujärjestelmä. Yhtenäiskoulu on osoitus suomalaiselle yhteiskunnalle perustavasta ajatuksesta. Koko ikäluokalle tarjotaan verovaroin kustannettua opetusta katsomatta sosioekonomiseen luokkaan, alkuperään, sukupuoleen tai ideologiaan. Vahvana perustana on ajatus mahdollisuuksien tasa-arvosta, jota yhdeksänvuotisella koulupolulla pyritään edelleen tukemaan. Näin kunnianhimoisen päämäärän tavoittelu johti koulutuksen laitostamiseen, joka mahdollisti peruskoulujärjestelmän, josta Suomi edelleen tunnetaan maailmalla.
Maailma muuttui, joka huomioitiin myös opetussuunnitelmissa. Tunnemme kaikki saman kliseen- suomalainen peruskoulu pystyi tuolloin vastaamaan aikansa haasteisiin ja nostamaan Suomen koulutuksen kärkimaaksi. Kaikki oli vuosikymmenien ajan hyvin. Suomi pärjäsi mainiosti oppilaiden taitoja kartoittavissa PISA-testeissä ja opetussuunnitelmia muutettiin ajan vaatimusten mukaiseen suuntaan.
Aloitin itse koulutaipaleeni vuonna 2009. Jälkikäteen ajateltuna olen onnekas, sillä olen suorittanut osan oppivelvollisuuttani niin sanotussa vanhassa koulussa. Vanhalla koululla tarkoitan sitä, miksi miellämme perinteisen koulun metodeineen. Olen oppinut lukemaan paperisesta aapisesta, kuluttanut kymmenittäin vihkoja ja kopioinut muistiinpanoja liitutaululta – tai vaihtoehtoisesti kehittyneemmältä piirtoheittimeltä. Ja se on todella toiminut. En näe syytä, miksi esimerkiksi lukemista, laskemista tai kirjoittamista pitäisi vaikeuttaa pedagogisin interventioin. Peruskoulun tylsäksi mielletty kolminaisuus – kynä, paperi ja opettaja – on siis yksinkertaisuudessaan osoittanut toimivuutensa.
Yläkouluaikani 2015-2018 on nykyisessä koulutuspoliittisessa keskustelussa se kuuluisa koulutusleikkauksien aikakausi, jolloin OAJ ja yliopistomaailma kommentoivat kilpaa koulutuksen tärkeyttä. Koulutusleikkaukset näkyivät omana yläkouluaikanani suurempina ryhmäkokoina ja erityisopetuksen määrän vähentämisenä. Opettajien antama kritiikki on varsin ymmärrettävää, sillä jo valmiiksi laajan opetussuunnitelman toteuttamista eivät suuret ryhmäkoot erityisesti edistä. Tämä lisäsi opettajien vastuuta oppilaiden tekemisestä tilanteessa, jossa arvovaltaisen kurin on korvannut ajatus itseohjautuvuudessa.
Aivan harmittomia koulutusleikkaukset eivät olleet, mutta toisaalta luodut uhkakuvat olivat myös osa hallitusta kritisoivaa oppositiopolitiikkaa. Toisaalta koulutusleikkaukset myös heikentävät toista suomalaista ihannetta – mahdollisuuksien tasa-arvoa. Sipilän hallituksen aikana tehtiin kuitenkin ratkaisevampi ja huomattavasti syvempi virhe, jota nykyinen Marinin hallitus on jatkanut. Suomalainen koulutus nimittäin tuotteistettiin. Opetusneuvosten sijasta uudistuksia alkoivat esittämään pelisuunnittelija Peter Vesterbackan kaltaiset innovaattorit. Ja esitetyt näkemykset olivat sen mukaisia. Koulutuksen ydintä eli opetusta haluttiin muuttaa suuntaan, jossa se olisi yhä hauskempaa, osallistavampaa ja itseohjautuvampaa. Kaikki megatrendit oli tuotava koululuokkiin – erityisesti digitalisaatio. Siitäkin huolimatta, että teknologian lisäämisestä ja oppimistuloksien välisestä suhteesta ei ole varsinaista tutkimusnäyttöä. Piilaakson johtavat insinöörit sen sijaan laittavat lapsensa perinteiseen kouluun. Alansa asiantuntijoina he ymmärtävät juurtuneiden metodien tehokkuuden. Prosessina oppiminen ei ole muuttunut, mutta tästä huolimatta sen uudistaminen nähdään itseisarvona.
. . .
Abiturienttina en osaa kattavasti kommentoida nykyisen peruskoulun tilaa. Kuten aiemmin mainitsin, olen itse vanhan peruskoulun tuotos. Olen siis aloittanut yhteiskuntaopin opinnot ”vasta” yhdeksännellä luokalla, tuskaillut kaunokirjoituksen kanssa sekä saanut numeeriset arvosanat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö voisi olla aidosti huolissani koulutuksen tilasta. Erityistä huomiota vaativa indikaattori on 2000-luvulla alati laskeneet pisa-tulokset – joissa pudotus on koskenut sekä luonnontieteitä, matematiikkaa että lukutaitoa. Suomi on edelleen pisa-maiden aatelia, mutta menettänyt huomattavasti arvovaltaansa esimerkiksi eteläiselle naapurille. Lukutaidon heikentyminen etenkin poikien osalta on myös hälyttävässä muutoksessa. Noin joka kahdeksannen peruskoulun päättävän pojan lukutaito ei vastaa työmarkkinoiden vaatimuksia. Peruskoulu on näiden yksilöiden kohdalla epäonnistunut niinkin tavanomaisessa taidossa kuin lukemisessa – ja se on hälyttävää.
Lukiomaailma avasi itselleni ovia, joita peruskoulussa pidettiin visusti kiinni. Yhtäkkiä lukeminen ei ollutkaan nolo harrastus, jonka harjoittajalle oli tarkka nelikirjaiminen määritelmä. Saatoin vihdoin hyötyä tietopohjastani, jota kapean vaatimustason peruskoulussa oli piiloteltava. En ole ainoa, jonka kokemus peruskoulusta on vastaavanlainen. Tasa-arvolla on hintansa. Tason on oltava standardisoitu, jotta kaikki pysyvät kyydissä. Kahdeksasluokkalainen ei saanut vastausta kysymykseensä Suomen ja natsi-Saksan valtiopäämiesten välisistä sopimuksista yksinkertaisesti siksi, että osa luokasta vasta tavasi marsalkka Mannerheimin nimeä.
Pisa-testituloksien laskeminen on itsessään trendi, joka herättää skeptisyyttä nykyistä järjestelmää kohtaan. Omaan kokemukseeni peilaten herättää lukutaidon heikkeneminen minussa eniten huolta. Erityisesti tilanteessa, jossa heikkojen lukijoiden joukossa on myös erinomaisia lukijoita. Jakautuminen on nimittäin tulevaisuutta ajatellen suoranainen uhka. Varsinkin informaatiovaikuttamisen ja pohjattoman tietotulvan aikakautena korostuu lukutaidon ohella luetun tekstin ymmärtäminen ynnä kyky käsitellä sen tavoitteita ja keinoja. Jos lukutaito jakautuu yhä vahvemmin väestön sisällä, ajaudumme pahimmillaan tilanteeseen, jossa Orwellia ei lueta varoituksena vaan käsikirjana.
Heikkenevään lukutaitoon on kiinnitetty huomiota ja se on saanut ajoittain medianäkyvyyttä. Nähdäkseni koululaitoksen murroksen ja lukutaidon heikkenemisen välillä on havaittavissa yhteys – tai sitten sorrun vahvistusharhojen tukemaan virheajatteluun. Joka tapauksessa on selvää, että tilanne vaatii korjausliikettä. Nuorien ei pidä lukea vaan heitä pitää innostaa lukemaan. Taustalla on epäilemättä moderni ihanne itseohjautuvuudesta. Lukemisen puolesta ei tehdä toimia vaan kampanjoidaan. Tasaisin väliajoin, kaivetaan opetusministeriön viestintäosaston välinevarastosta esiin hyperaktiivinen ”influencer”, joka kannustaa nuoria tarttumaan johonkin varta vasten markkinoituun kirjaan.
Mielestäni ylivoimaisesti tehokkain väline lukutaidon kehittämiseen on lukeminen. Parhaiten sitä voidaan tukea koulussa, joka on pohjimmiltaan perustettu levittämään lukutaitoa. Syy ei kuitenkaan ole opettajien vaan mainitun ilmapiirin. Ammattitaitoa Suomessa riittää. Tarvitaan ainoastaan vanhahtavaa tahtotilaa esimerkiksi klassikkokirjojen tuputtamiselle sekä opettajille valtuudet luokkahuoneen itsevaltiuteen. Kyse ei ole pelkästään lukemiseen innostamisesta vaan laaja-alaisen lukutaidon omaksumisesta.
Toiminnalle on kysyntää, sillä vaadittava pohja tulisi olla valettuna toiselle asteelle siirryttäessä. Ammattikouluissa keskitytään tekemiseen, mutta se ei tarkoita, etteikö matematiikalla ja kielellä olisi aina paikkansa. Opiskelun ohella nuoret ovat myös tulevia kansalaisia. Lukutaidon väheksyminen oman alan praktiikkaan vedoten on invalidia, sillä tieto- ja kansalaisyhteiskunnassa eläminen itsessään vaatii tiettyjä välineitä. Pisa-tulosten ohella on siis relevanttia seurata nuorten äänestysaktiivisuutta ja pohtia, ovatko iäkkäät ehdokkaat ainoa syy matalan äänestysinnon takana.
Lukiossa ei yksinkertaisesti pärjää ilman lukutaitoa. Akateemiseen maailmaan valmistava tutkinto kysyy kaikkia pisa-testeissä mitattavia taitoja. Lukutaitoa käytetään päivittäin. Ei ainoastaan lukemiseen vaan myös kirjoittamiseen, keskusteluun, vastaamiseen, kysymiseen, kyseenalaistamiseen, tulkitsemiseen, referoimiseen, argumentointiin sekä lukuisiin muihin prosesseihin. Kieli on portti ajatteluun, jotta lukiossa pyritään kypsyttämään.
Lisäksi lukiota luonnehditaan ”yleissivistykselliseksi” instituutioksi. Sivistyksen käsittelyyn on luontevaa päätyä, kun kyse on koulutuksesta. Yleissivistys itsessään on päämäärä, jonka levittäminen on koulun ensisijainen funktio. Tuo termi käsittää taidot, joita sivistyksen kartuttaminen vaatii – lukeminen ja laskeminen – sekä laajan määrän yleistietoa niin luonnontieteistä, kulttuurista kuin humanistisistakin oppiaineista. Kun yleissivistyksen saavuttamiseen vaaditut taidot ovat vaarannettuina on myös itse sivistyksen olemassaolo merkitsevässä tienhaarassa.
Yleissivistyksen vaarantuminen ei äkkiseltään vaikuta uhkaavalta. Kyse ei sinänsä olekaan nuorten syrjäytymisen tai radikalisoitumisen kaltaisesta vaaratekijästä vaan ennemmin kehittyneen yhteiskunnan tason säilyttämisestä. Suomessa ollaan aiheestakin ylpeitä maailmanluokan koululaitoksesta. Sivistys on nimittäin arvo kaiken koulutuksen takana. Siksi työelämän taitojen ylitsepursuava korostaminen esimerkiksi lukiossa särähtää poikkeuksetta korvaani. Lukion tulee edelleen olla yleissivistävä. Työelämän taitoja opitaan sitten työelämässä. Yleissivistys nimittäin mahdollistaa yhä itsenäisemmän ajattelun. Tämä yhdistettynä kypsään ajatteluun luo puolestaan pohjan ideoinnille, joka yliopistomaailmaan liitettynä tekee uuden akateemisen tutkimustiedon mahdolliseksi.
Ei kuitenkaan tule sivuuttaa yhteiskunnallista ilmapiiriä, jossa nykyisen sivistyksen murros tapahtuu. Edellä mainittu informaatiotulva on juurisyy kehityskululle, jonka myötä sivistyksen arvostus on laskevaa. Googlettamisen vetoaminen yleissivistyksestä keskustellessa on yksiselitteisesti kestämätöntä. Yleissivistys ei ole yleistiedon ja besserwisserismin summa vaan kokoelma laajempia tietoja, taitoja, näkemyksiä sekä arvoja. Tiedoista ei ole mitään hyötyä vailla kykyä syvempään näkemyksellisyyteen. Suurten yhteiskunnallisten murrosten aikaansaava voima on ollut suurten väkijoukkojen ohella älymystö. Vielä viisikymmentä vuotta sitten valkolakki edusti potentiaalia tulevaisuuden intellektuellien joukkoon asettumiselle sekä eräänlaista arvokasta radikalismia. Ylioppilas oli kauan status, jota kunnioitettiin jatkumona oppineisuudelle. Näin ei enää nähdäkseni ole.
Tasa-arvo on johtanut koulutuksen kannalta ideaaliin tilaan, jossa kuka tahansa saattaa hankkia korkeakoulutuksen taustaan katsomatta. Tässä suomalainen yhteiskunta on onnistunut. Kaikki on hyvin, kunhan koulutuksen laadun ja jatkuvuuden takaaminen otetaan vakavasti, eikä juosta naiivisti trendien perässä. Sivistyksen vaaliminen on puolestaan vaikeampi aihe.
Vuoden 2020 keväällä valmistui yli 25 000 ylioppilasta. Tutkinnon suorittamista selittää useimmiten jatko-opintoihin hakeutuminen, sillä lukio evästää korkeakouluopintoihin vaadittavalla pohjalla. Yleissivistys sisältää lupauksen myös oman alan löytämisestä. Lukiossa todella on jokaiselle jotakin. Tämä selittää myös lukio-opiskelun markkinoinnin, jos omat tulevaisuudensuunnitelmat ovat epäselvät. Ajatus mahdollisuuksien tasa-arvosta toteutuu tässä suhteessa kirkkaasti.
Henkilökohtaisesti koen tuohtumusta kunnioituksen puutteesta, joka suuntautuu valkolakkiin. Ylioppilastutkinto ei ole enää osoitus lukeneisuudesta vaan pikemminkin oletusarvo, jonka kysyntä perustuu työmarkkinoiden odotuksiin. Erottautuminen vaatii laudaturin yleisarvosanan, sillä ikäluokassa on kymmeniätuhansia kilpailijoita. On perusteltua väittää, että ylioppilastodistuksen arvostus on kohdannut inflaation. Selitys ei ole yksinkertainen. Kuten edellä mainitsin, on niin yhteiskunnalla kuin itse opiskelijoillakin osansa mainitussa ilmiössä. Arvostusta ei ainakaan lisää se, että olen itsekin huomannut elinpiirissäni opiskelijoita, joille lukio on lähinnä paikka, jossa viettää aikaa, eikä sivistyksellinen velvoite.
Itseohjautuvuuden kiroaminen ei päde enää sivistyksestä puhuttaessa. Todellinen sivistys nimittäin vaatii omatoimisuutta. Sivistys on kaikessa kauneudessaan tiedon rakastamista ja janoamista tavalla, joka johtaa avaraan maailmankatsomukseen. Omaksuminen vaatii siis kokonaisen katsomuksen sisäistämistä. Peruskoulun tehtävä on tarjota yleissivistys, joka takaa kyvyt kompleksissa maailmassa selviämiseen. Akateeminen koulutus puolestaan syventää tätä tasoa pisteeseen, jossa tietäminen jalostuu ajatteluksi. Näin ollen koulutuksella on osansa sivistyksessä.
Pohjalla on kuitenkin myös oltava eräänlainen tahtotila tiedon janoamiseen. Osalla se kehittyy ajan myötä, osalla ei koskaan. Korkealuokkainen koulutus takaa yhä isomman osuuden heistä, joiden arvomaailmaan sivistys vakiintuu.
Kirjoituksiin valmistautuneena abiturienttina voin tunnustaa rakastuneeni tietoon. Tunnistan sivistyksen osaksi arvoja, joita pyrin toiminnallani edistämään. Tähän pisteeseen on johtanut oman luontoni ohella koulutus, joka on kohdallani ollut varsin onnistunutta. Olen kiitollisuudenvelassa usealla opettajalle, jotka ovat todella kylväneet sivistyksen siemenen ajatteluuni. Ylioppilastutkinto on itselleni ennen kaikkea arvovalinta.
”Mitä on sivistys? Se mitä jää jäljelle kun on unohtanut oppimansa.” – John Ruskin
Teksti: Santeri Anttila