Ikäluokittain määräytyvä jatkumo, jonka edustajia yhdistävät samat elinvuodet – ensisijaisesti lapsuus- ja nuoruusajan herkkyyskaudet. Samat vaikutteet ja kokemukset – sukupolvikokemukset. Edeltäjiä kauhistuttavat ideat ja niistä johtuvat vallankumoukset, joita tapahtuu niin ajatuksien kuin konkretian tasolla. Vanhempien tehtäväksi jää paheksuminen. Nuoriso on pilalla sukupolvesta toiseen. Vanhemman polven ajatusmaailma on nuorten puolesta ylittänyt viimeisen käyttöpäivänsä muutama vuosikymmen sitten. Luonnonlain tavoin sukupolvien välillä vallitsee sanaton paheksunta, joka toimii muutoksen polttoaineena.
Sukupolvista on puhuttu niin kauan, kun nuorisokulttuurin muodostuminen on ylipäätään ollut mahdollista. Tämä tapahtui joskus maailmansotien välillä, kun nuoret saattoivat edes hetkeksi laskea sirpin tai kiväärin. 1920-luvun sukupolvi vietti yhä vähäisen vapaa-aikansa kylänraitilla roikkuen. Hyvällä tuurilla työväentalolle pääsi – mausta riippuen – tappelemaan tai tanssimaan. Samoihin aikoihin Pariisin porttikongeissa roikkui vuorotellen Ernest ja Mika kadotetun sukupolven potemaa dekadenssia pohtien. Tupakansavuisissa huoneistoissa käytiin historiallisia keskusteluja ja luonnosteltiin tulevia Nobel-voittajia. Sukupolvi oli mahdollisesti kadotettu, mutta se jätti jälkeensä kultaakin arvokkaampaa hengentuotetta.
Yli 70 miljoonaa kuolonuhria myöhemmin paheksuntaa saapui herättämään suuret ikäluokat. Jälleenrakennusta varten maailma ei tarvinnut sukupolvea vaan ikäluokan. Saapumiserän nuorta verta, joka tulisi nostamaan bruttokansantuotteen ja elintason uusiin korkeuksiin. Nykymaailman viitekehyksessä heidät tunnetaan hoitokodeissa hautuvana eläkepommina.
60-lukulaisia kutsutaan hyvinvointisukupolveksi, sillä he varttuivat hyvinvointivaltion rinnalla. Ilmaisesta koululaitoksesta siirryttiin ilman suurempia lisäkysymyksiä vakituisiin työpaikkoihin. Heitä seuraavat sukupolvet ovat loogisesti pullamössöä, kun kaikki on vain helpompaa. Puhun nyt siis heistä koulumatkojen veteraaneista, jotka hiihtivät kesät talvet sissipartion tavoin pelkkää ylämäkeä vastatuuleen.
Ennen vuosituhannen vaihdetta murtuivat moraaliset, kulttuuriset ja maantieteelliset muurit. Maailma on monimuotoisempi ja nuorisossakin esiintyy yhä enemmän vaihtelua. Ryhmistä siirrytään yhä enemmän yksilöihin. Mauno Koiviston presidenttikauden aikana syntyi se kuuluisa sukupolvi, joka tappaa, kuihduttaa ja hävittää kaiken kansantanhuista asuntosäästämiseen. Ne kuuluisat milleniaalit, joista jokaisella tuntuu olevan mielipiteensä.
Lopulta päästäänkin itse pihviin. Sukupolvi Z, jonka paheellisten edustajien inkarnoituminen sijoittuu vuosien 1996 ja 2010 välille. Kyseessä on sukupolvi, joka on viimeiset vuodet kuluttanut nykykoulujen ergonomisesti muotoiltuja design-penkkejä yhä huonompia Pisa- ja cooper-tuloksia suoltaen. Sukupolvi, johon useissa yhteyksissä viitataan ”sukupolvena, joka ei muista aikaa ennen internettiä.” (Muistatko itse ajan ennen teollistumista?) Siinä missä muut sukupolvet määrittelivät pitkälti itsensä, on z-sukupolvi edeltäjiensä luomus. Sukupolvestani ei toistaiseksi ole hirveästi sanottavaa. Meitä esitetään ”diginatiiveina”, jotka juovat ja polttavat yhä vähemmän. Taskussa polttelee siis mallun punaisen sijaan jotain vähintäänkin yhtä koukuttavaa.
Keskustelu väärään sukupolveen syntymisestä on alusta alkaen turhaan, joten siihen en sorru. Menneisyyden naiivi ihailu sitä kokematta aiheuttaa perusteetonta nostalgiaa, jota ei voi perustella edes omalla kokemuksella. Vintage ja nostalgia ovat vain sivuja kultareunuksesta, joilla aika on arkipäiväisen ja mahdollisesti kurjemman menneisyyden kehystänyt. Lisäksi olen syntynyt maailman onnistuneimpaan maahan. Siihen ei voi olla kuin tyytyväinen – ja äärimmäisen kiitollinen.
Sukupolvestani ei toistaiseksi ole hirveästi sanottavaa. Meitä esitetään ”diginatiiveina”, jotka juovat ja polttavat yhä vähemmän. Taskussa polttelee siis mallun punaisen sijaan jotain vähintäänkin yhtä koukuttavaa.
Jo itsessään sukupolvi määritelmänä on vuosi vuodelta epärelevantimpi, sillä monimuotoisuutta lisääviä nimittäjiä on yhä enemmän. Kuten johdattelussa tuli ilmi, ovat jotkin ilmiöt ja historian kehityskulut kokonaisten sukupolvien yhteisiä nimittäjiä. Ajatuksena sukupolvi toimii ehkä yhteiskunnallisessa tutkimuksessa, mutta identiteettipolitiikkaan yhdistettäessä saadaan aikaan sellaisia mestariteoksia kuin paheksuntaa huonosta kyykkäämisestä tai harhainen näkemys siitä, että nuorten unelma-ammatti olisi oikeasti joku neuroottisesti huutava tubettaja. Sukupolvien välillä on poikkeuksetta kitkaa, mutta nykykontekstissa se näyttäytyy lähinnä tyhjänpäiväisenä paheksuntana.
Varsinainen sukupolvitutkimus edustamastani kohortista on mahdollista vasta kymmenien vuosien kuluttua. Silloin pystytään tutkimaan laajemmin trendejä, joiden keskellä kasvoimme ja maailmaa, jonka päädyimme luomaan. Pystyn kuitenkin jo nyt näkemään, että turhautuminen tulee olemaan oma elementtinsä sukupolvi z:n hengenelossa. Se on selvästi nähtävissä jo nyt, kun oppilaitokset ovat täynnä uupuneita opiskelijoita, jotka saattavat tehdä kollektiivisen ennätyksen loppuun palamisen aika-ajoissa. Politiikan seuraaminen nuorena on ajoittain toivotonta. Omalla kohdallani ongelma ei ole ymmärtämisessä. Päin vastoin, koen ymmärtäväni hieman liikaakin, kun huomaan vajoavani yhä useammin yhteiskunta-apatiaan.
En varmastikaan ole kokemukseni kanssa yksin. Tilanne ei opiskelijoiden kannalta ole missään nimessä optimaalinen. Koulutuksen rimaa nostetaan korkeakoulujen valintaperusteiden kiristämisen muodossa ja laatua pyritään aktiivisesti heikentämään erilaisin ”koulutusreformein.” Koulutusputken jälkeen odottaa epävarmat työmarkkinat, jossa vakituinen työsuhde saattaa olla kovaa valuuttaa ja huoltosuhteen kaventamisesta tehdään elämäntehtävä. Valmistuipa sitten suoraan ammattiin tai liukuhihnalta maisteriksi, on eläkeikä yhä vain kauempana. Niin, ja jossain vaiheessa pitäisi vielä hankkia lapsia osana ”synnytystalkoita”, joista on leivottu jonkinlainen moraalinen velvollisuus. Eikä se luonnollisesti koske talkoiden äänekkäämpiä vaatijoita, vaan oikeasti lisääntymiseen kykeneviä ikäluokkia.
Maalaan tarkoituksella epätoivoista tulevaisuudenkuvaa, sillä siihen vaikuttaminen on relevantimpaa kuin edulliseen tilanteeseen. Aika moni tulevaa määrittävä trendi nimittäin sotii ikäluokkaani vastaan. Varsinkin, jos vallankahvassa kiinni olevat poliitikot ovat saaneet äänensä eläkelupauksin ja wanhohin hywiin aicoihin vedoten.
– – turhautuminen tulee olemaan oma elementtinsä sukupolvi z:n hengenelossa. Se on selvästi nähtävissä jo nyt, kun oppilaitokset ovat täynnä uupuneita opiskelijoita, jotka saattavat tehdä kollektiivisen ennätyksen loppuun palamisen aika-ajoissa.
Ristiriitaisemmaksi tilanteen tekee ilmapiiri, jossa meidät on kasvatettu. Koko kouluajan hoetut clichéet, kuten ”sinusta voi tulla mitä tahansa” ja ”tee unelmistasi totta” sijoittuvat samaan kastiin hammaskeijun ja maailmanrauhan kanssa. (Jos siis olet ylittänyt eskari-ikäisen henkisessä kehityksessä.) Tämä yhdistettynä konsepteihin ”uteliaasta uurastajasta” ja ”elävästi empaattisesta” sekä hyvinvointipäivän väriterapiaan laittoi minut eräänä aamuna dilemman äärelle; laittaisinko tehosekoittimeen smoothie-sekoituksen vai pääni. Esitänkin, että olisi parempi luopua edellä mainituista myyteistä (viimeistään lukiossa) ja keskittyä siihen, mitä itsestä voisi potentiaalisesti tulla ja pyrkiä siihen. Tuolloin pystyy keskittymään alusta alkaen siihen, mikä on mahdollista ja millä on merkitystä.
Toisaalta yksilö voi jo itse tehdä paljon. Ihan toivottomaksi on siis turha ryhtyä. Ulkopuolelta tulevaa hälyä ei kannata suodattamatta omaksua. Siitä ei nimittäin saa mitään selkoa. Olipa kyse koulumaailmasta, yhteiskunnasta tai perheestä, on näiden äänien yhteiskuoron viesti niin yhteensopimaton, ettei siihen muottiin edes voi asettua. Odotuksiin sisältyy yhtäaikaisesti oletus yli-inhimillisestä suorittamisesta hymyssä suin sekä jonkinlaisesta hyvinvoinnin ja onnellisuuden tilasta. Hälyn hiljentäminen mahdollistaa omilla aivoilla ajattelemisen. Ja se jos joku saattaa tehdä asioista jollain tapaa ymmärrettäviä.
Asioihin kannattaa myös pyrkiä vaikuttamaan, jos vain intoa löytyy. Se on tiettyyn mittakaavaan asti mahdollista esimerkiksi järjestötoiminnan tai aktivismin kautta. Moderni teknologia mahdollistaa yhtä lailla laajan kuulijajoukon kuin myös yhteiskunnalta täydellisen vieraantumisen. Yhtä asiaa haluan kuitenkin painottaa. Nimittäin kriittisen ajattelun taitoa. Sitä ei nykymaailmassa voi liikaa alleviivata, nimittäin informaatiota on rajattomasti ja sen käsittely jokapäiväisessä elämässä vaikuttaa tapaamme jäsentää maailmaa. Tiedon kehittyneen käsittelyn ohella sitä tulisi myös jossain määrin janota, vaikkapa uutisten muodossa. Siitä huolimatta, että yhteiskunta-apatiaan taantuminen on toisinaan houkuttelevaa, tulisi sitä välttää viimeiseen asti. Nuorena tulee helposti suurien ikäluokkien jyräämäksi. Toisinaan on hyvä pysähtyä miettimään, onko kyse oikeasta ongelmasta vai puhtaasti identiteettipoliittisesta kiistelystä.
Kriittinen ajattelu on myös loistava vastalääke uutisointiin nuorison pilallisuudesta. Kun pohtii isossa kuvassa maailmaa, johon olemme kasvaneet ja sanoja, joilla meidät on kasvatettu, on uutisilla nuorten kyykkäämisestä yhä vähemmän arvoa. Onhan nuorisoa pyritty kyykyttämään aina ennenkin.
Teksti: Santeri Anttila