Donna Tartt, Jumalat juhlivat öisin. 1993. WSOY. 551 sivua.
Jumalat juhlivat öisin on yhdysvaltalaisen Donna Tarttin esikoisromaani, joka kertoo keskiluokkaisesta perheestä apurahan turvin collegeen ponnistaneen Richard Papen tapahtumarikkaasta vuodesta Hampdenissa. Juoni pyörii Richardin ja viiden keskeisen henkilön ympärillä. Alun perin kirjava joukko on yhdistynyt päätyessään omaleimaisen professorin eksklusiivisille luennoille, joilla keskitytään erityisesti kreikan kieleen ja kirjallisuuteen.
Tarttin romaanin juoni eteneekin päähenkilön kuvaillessa muistelmanomaisesti aikaansa Hampdenin Collegessa. Kirjailijalta on mielenkiintoinen valinta paljastaa jo prologissa kirjan keskeisin käänne. Lukijalla on siis jo tiedossaan, mikä kirjan huippukohta tulee olemaan jo ennen kuin juoni varsinaisesti pääsee edes alkamaan.
Juonessa on paikoin vaikeuksia pysyä kiinni johtuen kertojan ajoittaisesta epäluotettavuudesta, sillä alkoholia, huumeita ja valvottuja öitä ei päähenkilöiden sivistyksen kehdossa ainakaan vältellä. Tartt on onnistunut naiskirjailijana pääsemään hämmästyttävän hyvin parikymppisen opiskelijapojan pään sisälle, eikä kirja pahemmin kaunistellut tämän pään sisässä liikkuvia ajatuksia tai kaveriporukan tekoja.
On ihailtavaa, kuinka sisälle Tartt on päässyt romaaniinsa. Sen päähenkilöt opiskelevat kreikan kieltä, ja jo pelkästään kirjassa käytettyjen intertekstuaalisten viittausten, vieraskielisten sanontojen ja lainausten kirjon sisällyttäminen on vaatinut melkoista etsiväntyötä. Paikoin kreikasta peräisin olevien idiomien ja pölyisten opuksien kätköistä löytyneiden lainausten viljely kuitenkin ärsytti. Aiskhyloksen Oreisteian kaltaisten teosten siteeraus sai lukijan tuntemaan itsensä tyhmäksi – kuka tuollaista oikeasti lukee?
Krapulaisia yöunia
Harmillisesti kirjan suomennoskaan ei ollut paras mahdollinen, ja haluaisin kovasti antaa sille uuden mahdollisuuden alkuperäiskielellä. Jotkin kohdat ovat toki selitettävissä sillä, että teos on suomennettu 1990-luvun puolella, mutta eikö kahdeksanteen painokseen mennessä todella ole voitu vaihtaa McDonald’sin lastenaterian nimeä ”onnellisesta ateriasta” kaikille tutumpaan HappyMealiin?
Harmillisen usein tapahtumia pyrittiin myös ikään kuin pikakelaamaan eteenpäin. Kun oli odotettavissa, että jotain jännittävää tapahtuisi vuorokauden sisällä, Richard vetäytyi krapulaisille yöunille, jotka kestivät usein jopa neljätoista tuntia. Kätevää kirjailijan kannalta, lukijan mielenkiinnon puolesta ei niinkään.
En ole varma, juhlivatko jumalat, mutta minä en ainakaan juhlinut muuta kuin sitä, että kirja loppui viimein. Vaikka kirjan keskivaiheilla innostuin hetkellisesti jo kauan odottamani juonenkäänteen lähestyessä, sen jälkeen tunnelma latistui jälleen, sillä kertoja antoi muisteluissaan olettaa päässeensä kuin koira veräjästä tapauksen jälkipuinneissa. Viimeiset sivut olivat suorastaan tylsää selostusta ja vanhojen muistelua, eikä hieman ennen niitä tapahtunut yllättävä käännekään onnistunut pelastamaan jo uponnutta laivaa.
Kokonaisuudessaan romaani on vaikuttava esikoisteos, mutta loppujen lopuksi se kompastuu juuri siihen elementtiin, joka sen erottaisi muista: huippukohdan ennenaikaiseen paljastamiseen. Valitettavasti se pudottaa teokselta pohjan, sillä Tartt ei onnistu kuvailemaan siihen johtaneita tai sen jälkeisiä tapahtumia läheskään niin kiinnostavasti, kuin mitä olisi kutkuttavan prologin perusteella voinut olettaa. Kirja oli silti luettava loppuun, sillä poikkeuksellinen aloitus antoi olettaa myös lopun olevan spektaakkelimainen.
Teksti: Nanna Numento
