Väsyttää. Se on yleensä ensimmäinen asia mikä tulee mieleen, joka päivä. Aamulla väsyttää, koulussa väsyttää, koulun jälkeen väsyttää ja nukkumaan mennessä väsyttää. Tuntuu, että vaikka kuinka nukkuisin ei väsymys mene ohi. Sitten sitä havahtuu yhtäkkiä yhden hyvin nukutun yön jälkeen täysin uuteen ajatukseen. ”Minähän hukun tähän kaikkeen!”
Kun on koko syksyn painanut kouluhommien parissa, asettanut tavoitteita korkealle ja halunnut pärjätä, opiskellut ehkä enemmän kuin koskaan, harrastanut siinä sivussa ja nähnyt kavereita, on hämmentävää huomata olevansa väsynyt tuohon kaikkeen. Tuntuu kuin päivä toisensa jälkeen olisi jokin näytelmä. Näyttelen roolin hyvin suoriutuvasta nuoresta, joka painaa eteenpäin päivästä toiseen. Tunnottomaksihan tässä menee.
Sitä yrittää pyristellä irti tavoitteistaan ja ulkoisten tahojen asettamista vaatimuksista mutta silti se tuntuu mahdottomalta. Joka viikko ajattelee, että seuraavana viikonloppuna sitä nukkuu hyvin ja ahertaa rästihommia. Lataa akkunsa, jotta jaksaa taas. Kuitenkin sunnuntai iltana sitä huomaakin, että vaikka kuinka teki hommia niin eivät ne loppuneetkaan. Pettymys.
Jos maailma ängettäisiin yhteen huoneeseen, se näyttäisi tällä hetkellä suurelta sotkulta. Mitä siis tehdä, kun vaikka kuinka siivoaisi ei se huone tunnu muuttuvan siitä yhtään sen siistimmäksi? Käytä kalenteria! Aikatauluta! Kuuluvat huudot vain. Asia kuitenkin on niin, että vaikka kuinka hyvin suunnittelisi ja ennakoisi niin muuttujia ja tapahtumia on niin paljon, ettei aikataulu pysy kasassa.
Juuri kun luulet saaneesi hienon suunnitelmapalapelin koottua se levähtää ympäri huonetta. Huone on taas yksi sotku. Lopulta sitä vain oikaisee itsensä huoneen sotkun päälle ja tuijottelee kattoa, joka on ehkä ainoa selkeä paikka pohtien: ”Tätäkö minä halusin?”
Ei, en halunnut.
Sitä huokaisee syvään, miettii ja tuijottaa kattoa. Punnitsee vaihtoehtojensa välillä, tekisikö matikan tehtäviä ja kirjoittaisi esseitä yömyöhään. Olisiko kuitenkin parempi vain ryömiä peiton alle ja nukkua edes yksi yö hyvin. Kattoa tuijotellessa tulee tulokseen, että ehkä loputtomia sotkuja on helpompi kohdata, kun on nukkunut.
Ryömin siis peiton alle ja vajoan uneen.
Teksti: Vilma Reinikainen
