Anteeksi hyvä henkilö, olen kadottanut ääneni

Vaikka siitä tuntuu kuluneen jo vuosia aikaa, minulla oli joskus vahva ja varma ääni. Ääni, johon muut saattoivat yhtyä tai jota he saivat kritisoida. Ainakin melko varmasti se kantoi suunnilleen silloisten koulukavereideni koteihin ja parhaissa tapauksissa ruokapöytiin. Tiedän tämän, sillä aloitettuani jonkun keskustelun tai osallistuttuani jonkun muun aloittamaan vuoropuheluun kuulin toisinaan muista keskusteluista, jotka oli aloitettu puheenvuorojeni pohjalta. Se tuntui hyvältä.

Otan siis häpeämättömästi kunnian muutamien hienojen keskusteluidenaloitusten syntymiseen myötävaikuttamisesta. ”Äiti, mitä mieltä olet transsukupuolisten oikeuksista Suomessa?” Tai, ”Jos olisit K-Market kauppias, vahtisitko romaniasiakkaita erityisen tarkasti?” Juuri sellaisia keskusteluita, joiden käyminen harvemmin ylentää mieltä, mutta on sitäkin tärkeämpää.

Sellaiseen ääneen tottuneena on ikävä huomata, kuinka helposti haihtuvaa sanallinen aktivismi tai tiedostavuus on. Nykyään vaaditaan vain muutama vastoinkäyminen ja minut on jo palautettu omalle korvamerkitylle paikalleni. Narriksi, joka naurattaa alatyylin vitseillä ja meemireferensseillä, kun ei mitään kantaaottavampaakaan uskalla laukoa seurassa, jonka sarkasmin tai [lue: sarkastisesti] herra paratkoon feminismistä minulla ei ole mitään arviota. Pelkästään sen sanan kirjoittaminen juuri äsken sai minut stressaantuneeksi siitä, kuinka monella eri tavalla sanan feminismi voi väärinymmärtää ja miten se leimautuu minuun.

On suorastaan surustuttavaa nähdä ensikädeltä, kuinka päälleliimattua niin kutsuttu aktivismi voi olla. Entä, jos ainoa aktiivinen teko puoleen vuoteen on puolitiedostavista tumblrpostauksista otettujen näyttökuvien Instagram-uudelleenlatauksista tykkääminen, tai kenties yhden sateenkaarikuvan lataaminen Instagram tarinaan, jossa se pysyy vaivaiset kaksikymmentäneljä tuntia? Eihän se nyt jumalauta ole aktiivisuutta eikä varsinkaan aktivismia. Se on pikemminkin passiivisten, hiljaisten hyväksyjien kerhon muodostama alakulttuuri, jossa aktiivisuus on naamio, joka puetaan päälle vähän vasemmistoon kallellaan olevia kavereita katsomaan mentäessä. Sitä ollaan niin korrektia ja intersektionaalista sen hetken ajan, kunnes koittaa paluu arkeen.

On olemassa ihminen joka en halua olla, mutta joka minusta on tulossa, samalla kun seuraan ajatus- ja tunnemaailmassani tapahtuvaa kehityskulkua pakkopaitaan sidottuna. Pakkopaitani pakottaa minut jopa häpeämään niitä idealistisia retoriikan ammuksia ja palopuheita, joiden olen antanut viedä itseäni ennen hillitympään muottiin pakottautumista. Samaan aikaan minua ahdistaa se, että häpeän jotain niin isoa osaa itsessäni. Sen päälle ahdistun tietenkin siitä, että olen niin itseeni keskittynyt että minulla on aikaa velloa vastaavissa olotiloissa päiväkaupalla, samalla kun jatkan jokapäiväistä elämääni näennäisen toimintakykyisenä.

Minun elämäni jatkuvuus ei riipu siitä, olenko aktiivinen vai en. Minulla ei ole välitöntä hengenvaaraa sen enempää kuin kellä tahansa muullakaan, joka kehittyneissä, turvallisissa pohjoismaissa nousee sängystään aamuisin ja lähtee taivaltamaan kohti päivän tavanomaisia vaaroja; kolareita, sydänkohtauksia ja aivoinfarkteja. Minulla on varaa sanoa, että on vahinko, että en ole pakotettu jatkuvaan yhteiskunnan ja yhteisön väkisin muuttamisen kierteeseen. Voin sanoa noin, mutta en sano, koska se olisi epäkunnioittavaa kaikkien niiden tarinoita kohtaan, joiden elämät ovat juurikin tätä loputonta kiven puskemista ylämäkeen, heidän joiden mielessä ei varmastikaan koskaan ole käynyt jättää leikkiä kesken, sillä sellaista vaihtoehtoa ei ole muilla kuin rikkailla hyvinvointivaltioiden asukkailla.

Minä haluan ääneni takaisin.

Aktiivinen ihminen ottaa kontrollin paitsi itsestään, myös yhteisöstä ympärillään. Aktiivinen ihminen kokee velvollisuudentuntoa muita ihmisiä kohtaan ja tekee kohtaamilleen epäkohdille sen mitä kykenee, miten kykenee. Passiivisuus on vastuuttomuutta tulevaisuutta kohtaan. Passiivisuus luo passiivisuutta, aktiivisuus aktiivisuutta. Joskus on vaikeaa olla autenttinen, kun ympäristön totuus on aivan eri kuin oma. 

Minun on otettava ääneni takaisin.

Teksti: Drina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *