Kirja-arvostelu: Ja niin naisista tuli synnytyskoneita

Atwood, Margaret (1985). Orjattaresi. Tammi.

Mielenosoittajat ympäri maailman ovat Donald Trumpin noustua valtaan pukeutuneet kirkuvan punaisiin kaapuihin ja kasvot peittäviin valkoisiin päähineisiin protestoimaan naisten aseman heikentämistä ja aborttioikeuksien rajoittamista. Huomiota herättävä asuvalinta ei suinkaan ole sattumaa, vaan perustuu Margaret Atwoodin dystopiaromaaniin ja samannimiseen tv-sarjaan The Handmaid’s Tale. 

Vuonna 1985 julkaistu Margaret Atwoodin Orjattaresi (engl. The Handmaid’s Tale) sijoittuu lähitulevaisuuteen ekokatastrofin jälkeisiin Yhdysvaltoihin, jossa nykyään toimii äärikristitty Gileadin valtio. Säteilyn ja saasteiden seurauksena syntyvyys ja hedelmällisten naisten määrä on laskenut roimasti, ja jäljellä olevista naisista, joilla on toimivat munasarjat, on tehty synnytysorjia. Merkkinä tästä orjattaret pukeutuvat punaisiin kaapuihin ja siiviksi kutsuttuihin valkoisiin myssyihin, joiden tarkoituksena on estää heitä näkemästä, mutta myös näkymästä.

Kirjan minäkertojana toimii Frediläinen, yksi orjattarista, joka kuuluu komentaja Waterfordille ja hänen vaimolleen Serena Joylle. Kerronta tapahtuu pitkälti takaumien kautta, kun Frediläinen haikailee entisen elämänsä, miehensä ja tyttärensä perään. Läpi koko kirjan kerrontatapa on rauhallinen ja tietyllä tavalla myös vanhahtava. Annan päivän kiertyä auki, maan pyöriä hellittämättömän kellon pyöreän naaman mukaan. Geometristen päivien kulkea ympäri ja ympäri, pehmeästi ja öljytysti.” (Luku 31) Orjatar on kuitenkin kirjailijalta kielellinen mestarisuoritus yksityiskohtien kuvailemisessa. Atwoodin sanavalinnat ovat aina tilanteeseen sopivia ja paikoin jopa puistattavia: esimerkiksi kuukautisia hän kutsuu ”lihan valuvaksi kuolaksi”.

Orjatar on teos, jonka päähenkilö on nainen, mutta vahvaa naispääosaa siitä ei kuitenkaan löydy. Frediläinen ei ole sankaritar kuten Nälkäpelin Katniss Everdeen. Hän on orjatar – alistuva ja tottelevainen. Supernaisen roolin puuttuminen tekee tarinasta kieltämättä vähemmän voimaannuttavan kuin perinteinen naiskirjallisuus. Toisaalta, Orjatar on juuri tästä syystä hyvin realistinen: oikeassa elämässä ei monesti ole kaikkivoipaa, pelotonta sankaria, joka pelastaa päivän, eikä kaikki todellakaan pääty aina hyvin.

Itse innostuin lukemaan Atwoodin alkuperäisen romaanin katsottuani ensin sen pohjalta tehdyn englanninkielisen tv-sarjan. Täytyy myöntää, että sarjan tapahtumarikkaan ja jännittävän juonen jälkeen, kirjan verkkainen ja joskus jopa pitkästyttävä kerrontatyyli ei herättänyt sisäisessä feministissäni yhtä voimakkaita tunteita kuin televisiosovitus. Uskon, että nimenomaan Frediläisen sanoista paistava apaattisuus sekä juonen monotonisuus ja ratkaisua vaille jäävä loppu ovat syitä siihen, miksi Atwoodin romaani ei ole saavuttanut samanlaista suosiota kuin esimerkiksi Huxleyn Uljas uusi maailma tai Orwellin Vuonna 1984, jotka ovat kiistatta tunnetuimpia teoksia dystopiakirjallisuudessa. Lukukokemusta voisi melkein verrata mustavalkotelevision katsomiseen värillisen sijasta.

Orjatar on toiminnan puutteesta huolimatta pysäyttävä ja yli 30 vuotta sen julkaisun jälkeen, kauhistuttavan ajankohtainen. Margaret Atwood onnistuu loistavasti kuvaamaan sitä, kuinka nopeasti ja huomaamatta muutos arjesta dystopiaan tapahtuu. Hän on kertonut, että Gileadin maailma pohjautuu asioihin, jotka huolestuttivat häntä. Ympäristökatastrofit, uskonnolliset ääriliikkeet ja naisten sortaminen mietityttivät Atwoodia 80-luvulla. Nämä ilmiöt tuovat mieleeni joitakin nykymaailman ongelmista: ilmastonmuutos, terrorismin lisääntyminen ja Trumpin misogynistiset lausahdukset. Ajatus siitä, että olemme nykyään ehkä jopa lähempänä Atwoodin luomaa yhteiskuntaa kuin kirjan julkaisun aikaan on pelottava. Naistenmarssien kylteissä toistuva lause ”Make Handmaid’s Tale fiction again” on ehkä osuvampi kuin ensinäkemältä uskoisikaan.

Teksti: Emma Löövi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *