Sinä katsoit minua tavalla, jolla kukaan muu aiemmin ei ollut katsonut.
Sinä hymyilit minulle nähden heti sisimpääni, kaikkien kerrostuneiden valheiden ja naamioiden alle.
Paikkaan, jonne itse en ollut nähnyt koskaan, mutta jonka heijastuksen näin nyt silmistäsi.
Yritin paniikissa rakentaa suojamuurejani takaisin, mutta pehmeä valosi läpäisi minut jättäen puolustautumisen mahdottomaksi.
En usko olleeni ainoa, joka on joskus pitänyt Soturikissoista. Itse asiassa kirjaston lastenosaston valikoimasta päätellen ne taisivat olla melko suosittuja. Kolmosluokkalaisten keskuudessa, koitin muistuttaa itselleni, ja kääntyä pois, mutten olisi halunnut jättää kissakirjoja taakseni. Olin ajelehtinut seitsemäntoistavuotiaana nuorena naisena kirjaston fantasiakirjojen luokse katselemaan typerien kissakirjojen nimiä tuntien vahvaa nostalgiaa. Kaipausta. Varmistaen ettei kukaan katsonut, otin käteeni sattumanvaraisen osan. Kirjan kannessa oleva ruskeakarvainen, sinisilmäinen, lempeäkatseinen kissa kutsui minua seikkailuun. Aikani ihmeteltyä panin kirjan takaisin hyllyyn. Naurettavaa. Se on kissakirja, en ole enää yhdeksän, mitä ihmettä olen tekemässä? Käteni jäi kuitenkin kirjaan kaihoisasti kiinni, kun käännyin ja näin ikäiseni tytön katselemassa minua parin metrin päässä kiinnostunut ilme kasvoillaan. Jäin tuijottamaan tämän ihmeellisen sinisiä silmiä, jotka ruskeiden, leuan alle ylettyvien, pörröisten hiusten kehystäminä näyttivät omituisesti juuri pitelemäni kirjan kannessa olleelta kissalta. Jokin tytön katseessa vangitsi minut paikalleni, kunnes hän avasi suunsa, ja sanoi: ”Voit kyllä ottaa sen. Ei niissä ole ikärajaa.”
Hätkähdin, ja irrotin käteni kirjasta. Mikä minulla on? En ole koskaan hukannut itseäni näin. Olin edelleen hiljaa, kun tuo tuntematon tyttö puhui jälleen: ”Rellulaiseksi et vaikuta ollenkaan pahalta.” Sitten hän lähti.
Tässä vaiheessa löysin itseni. Olen itseäni kunnioittava Tampereen Lyseon lukion opiskelija, eikä mikään tykkiläinen (joka tyttö ilmiselvästi oli ollut) saa minua menettämään puhekykyäni. Mitä oli tapahtunut? Olen aina ollut valmis puhumaan, enkö käykin väittelykerhossa ja seuraa uutisia osatakseni perustella itseäni paremmin? Mutta nyt, jokin tykkiläinen oli saanut minut jumittumaan ilman sanoja, kas kun ei kuola valunut. Ajatuksesta pelästyneenä nostin käteni suupieleen, ja siirsin muutenkin huomion itseeni. Relluhupparista tyttö minut tunnisti, ja voisin vaikka vannoa tytön olleen tykkiläinen. Ja miten niin en vaikuta ollenkaan pahalta? En kaipaa vakuuttelua epämääräisiltä tykkiläisiltä, ajattelin, ja poistuin kirjastosta näennäisen itsevarmana toivoen kuitenkin törmääväni tyttöön eteisessä.
Seuraavina päivinä välttelin kirjastoa. Ei sillä, että minulla olisi sinne mitään kiireellistä asiaa ollutkaan, mutta tunnuin hylkivän paikkaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. En päästänyt sitä mieleeni, ikään kuin todistaakseni itselleni kirjaston (sekä sen ihmisten) merkityksettömyyden. Tytön tapaamisen jälkeen oli outo levottomuus tehnyt paikkansa sisälleni, ja vaikken suoraan ajatellut tyttöä tai kirjastoa, pystyin tuntemaan tuon nimettömän jännitteen vatsassani. Välillä kirjaston harhautuessa ajatuksiini nousi se kurkkuun asti kuin yrittäen karata suustani jonkinlaisena parahduksena tai kiljaisuna. Kaikesta pakoilusta huolimatta muuttui kirjastossa käynti aiheelliseksi filosofian esitelmän yhteydessä. Olisin voinut löytää kaikki lähteet netistä, mutta itsepintaisesti otin kirjastossa käymisen suhteen täyskäännöksen, ja päätin fyysisten kirjojen olevan huomattavasti parempi ja luotettavampi vaihtoehto.
Metsoa lähestyessäni kiihdytin lähes hölkkään, kun jännitys tytön mahdollisesta näkemisestä alkoi hiljakseen kasvaa. Huomasin toivovani kehoni joka solulla tämän olevan siellä, enkä tiennyt, taikka halunnut tietää, miksi näin tunsin. Avatessani kirjaston ovea suorastaan tärisin. Kävelin niin nopeasti kuin pystyin yrittäen olla näyttämättä idiootilta, mutta kääntäessäni katseeni kohti lastenhyllyjä ei hän pettymyksekseni ollut siellä. Närkästyneenä sekä itseeni että tytön läsnäolemattomuuten suuntasin kohti filosofiaa käsitteleviä teoksia.
Nyt kun kirjaston portit oli niin kuvainnollisesti kuin käytännössäkin avattu, ei pidätellyt minua enää mikään menemästä sinne. Tuntui että keksin päivittäin jotakin uutta jota sieltä tarvitsisin. Joka kerta katselin hermostustani peitellen lastenosastolle, ja joka kerta lähdin pois kanssani sama pettymys, pysähtymättä pohdiskelemaan pettymyksen syytä.
Lopulta vaellellessani kirjaston käytävillä bongasin tykkiläistytön käsissään paksu mustakantinen kirja, jonka takakantta hän luki keskittyneesti. Pelästyin hieman kun tämä ei ollutkaan lastenosastolla johonka sidotuksi aaveeksi olin tämän viimeviikkoina mieltänyt, mutten antanut sen häiritä vaan hivuttauduin vaivihkaa samalle hyllylle hänen kanssaan. En tiedä mistä sain siihen rohkeuden, tai mitä kuvittelin sillä saavuttavani. Luettuaan kirjaa tarpeekseen hän laittoi sen kassiinsa, kääntyi suuntaani ja tunnistettuaan kasvoni, hymyili sieluani lämmittävästi ja sanoi ”Hei!”.
Tervehdin takaisin, ja tykkiläistyttö ojensi kätensä. Tartuin epäröimättä tähän kaikin puolin yllättävään eleeseen, kun hän esitteli itsensä sanoen: ”Mä oon Säde.”
Säteen kättely oli varma, muttei lainkaan aggressiivinen. En tohkeissani muistanut edes esitellä itseäni, vaan tokaisin vain enempiä miettimättä ”Sievä nimi!”, sillä sievä se todella oli, kenties kaunein nimi maan päällä, nimi jonka kantaja katsoi nyt minua ihanilla silmillään, katsoi, hymyili, ja kiitti. Sitten tajusin unohtaneeni jotakin, ja sanoin: ”Anja! Mun nimi on Anja.” Säde hymyili taas, ja kysyi: ”Lainasitko sen Soturikissa kirjan?”
”Tuota… En.”
En ollut varma miksi vastasin sen niin suoraan, mutta jotenkin ajatus hänelle valehtelemisesta jo ensimmäisen keskustelun aikana tuntui vastenmieliseltä. Sädettä ei töksäytetty vastaukseni tuntunut haittaavan, vaan hän jatkoi keskustelua aivan luontevasti.
”Mä luin niitä ala-asteella, vois kyllä itsekin lukea taas joskus. En kyllä tiiä kuinka laadukasta kieltä niissä on.” Säde lopetti, ja katsahti hyllyyn edessämme.
”Mutta tuskin ne ainakaan on yhtä raskasta lukemista kun noi.”
Jäimme molemmat katselemaan kirjojen selkämyksiä hetkeksi.
”Voisin lainata sen nyt.” Sanoin pienen hiljaisuuden jälkeen. Säde nyökkäsi, ja käännyin lähteäkseni lastenosastolle toivoen kipeästi Säteen seuraavan. Hetkeksi hän jäi paikoilleen, ja tunsin jo pettymyksen pistoksen. Hän kumartui ottaakseen jonkin kirjan hyllystä, jonka jälkeen hän kiirehti perääni täyttäen ruumiini iloisella kihelmöinnillä.
”Ei täällä oo ykköstä.” Sanoin. Kirjasarjan aloitusosa puuttui.
”Voithan sä varata sen” Säde totesi, ja olin jo hetken kieltäytymässä kunnes tajusin että Säteen katse oli vakaa eikä näyttänyt merkkejä huvittuneisuudesta. Niin, eihän tässä ole mitään outoa, koitin vakuutella itselleni.
”Totta.” sanoin, ja lähdin lastenosaston infopistettä kohti hermostustani peitellen. Mitä tuokin kirjastonhoitaja ajattelee kun tällainen lähes aikuinen ihminen kyselee jotain kissakirjaa? Katsoin Sädettä ikään kuin turvaa hakien, ja hänen olemuksensa suorastaan loisti minuun varmuutta. Säteili, ajattelin, ja hymähdin ajatukselle.
Varaus meni hyvin, ja miksei olisikaan mennyt? Lähdin kotiin Säteen jäädessä kirjastoon, ja onnentunne rinnassani kesti koko matkan kotiin asti. Nyt kun tiesin tykkiläistytön nimen, saatoin vihdoin tehdä sen mitä kaikki nuoret tekevät halutessaan yhteyden toiseen nuoreen: etsiä tätä Instagramista. Avasin sovelluksen parilla pyyhkäisyllä huolestuttavan automaattisesti. Sormet täristen näppäilin Säteen nimen, ja aloin kuumeisesti tihrustamaan hakutuloksia. Tunnistin hänet profiilikuvastaan heti.
Avasin käyttäjän, ja tykkiläistyttö, kirjaston aave täytti näyttöni lukuisilla kuvilla itsestään. Olin löytänyt hänet. Hänen elämänsä näytti vauhdikkaalta ja värikkäältä, kuvat olivat tärähtäneitä mutta sitäkin täydempiä elämää. Itsensä lisäksi tuntui että hän oli kuvannut aivan kaikkea vastaantulevaa, julkaisuja oli paljon eikä yhdistävää tekijää löytynyt. Tai ehkä juuri kuvien monipuolisuus loi kokonaisuuden. Olin täynnä intoa alkaessani seurata tätä, mutta innostukseni lopahti huomattuani seuraajamäärän. 600 ihmistä piti häntä kiinnostavana, mikä tuntui valtavalta määrältä omaan sataan seuraajaani verrattuna. Minusta tuntui etten millään voisi kilpailla noiden satojen (eittämättä minua parempien) ihmisten rinnalla.
Kilpailla missä? Mitä ihmettä, ihmettä olin kuvitellut? En ollut ensi kohtaamisemme jälkeen kertaakaan ajatellut oikeasti, mitä tykkiläistytöstä oikein hain. Oli vain kuin sanaton kaipuu olisi viimepäivinä vetänyt minua yhä uudestaan kirjastoon etsimään tätä. Joka kerta, kun olin ollut mukamas hakemassa jotain kirjaa, olin oikeasti mennyt etsimään Sädettä. Nyt kun olin löytänyt hänet, nähnyt hänet ja puhunut hänelle, saanut tietää hänen nimensä, tuntui että olin vain entistä enemmän hukassa. Mitä tekisin nyt? Tunteeni tästä olivat kahtiajakoiset. Osittain halusin vain jättää hänet rauhaan ja unohtaa koko ihmisen, kirjaston ja sen kymmenet kissakantiset kirjat. Toisaalta taas halusin juosta Säteen luokse, pidellä tätä sylissäni ja kuunnella kun hän puhuu kaikki kauniit ajatuksensa minulle.
Päätin valita eräänlaisen välimuodon. Vaikka osa minusta ei vieläkään halunnut myöntää, kuinka paljon Säde minua viehätti, oli selittämättömälle tarpeelleni lähestyä tyttöä tehtävä jotakin. Siksi suunnitelmaksi muodostui, että kun varaamani Soturikissa kirja tulisi, lukisin sen mahdollisimman nopeasti, jonka jälkeen voisin kirjan varjolla ottaa häneen yhteyttä. Kyllä, niin tekisin, ajattelin, ja tämän uuden strategian innoittamana saatoin jättää pidemmät pohtimiset sikseen. Ei ollut enää tarvetta syvemmin murehtia näitä uusia eriskummallisia tuntemuksia, joita Säteen kuvien katselu minussa herätti. Hän oli hyvin kaunis, mutta onhan se tavallista pitää ihmisiä kauniina, vaikkei heistä muuten olisikaan kiinnostunut. Ja eihän se tarkoita mitään, kun katsellessani tämän sinisiä silmiä näytölläni tunsin tuhansien käsien nipistelevän kehoani joka puolelta. Onhan se aivan heteroseksuaalista haluta koskettaa tämän pehmeää poskea, kenties kuiskata jotakin höpsöä tämän korvaan ja letittää ruskeita suortuvia. Ovathan ne kaikki ihan… normaaleja ajatuksia. Normaaleja haluja, joita voi kokea kun toivoo toisen olevan hyvä ystävä.
Seuraavina päivinä olin levoton. Kirjaa ei kuulunut, ja tuntui että sekoan pian. Useammin kuin kerran päädyin tuijottamaan Instagramin viestikenttää ilman mitään sanottavaa. Kihisin halusta laittaa jotakin, mutta joka kerta lähdin pois yrittäen tyynnyttää itseäni ajatuksella, että kohta, kohta kirja tulisi ja saisin kirjottaa Säteelle. Odotuksen tuskan ollessa pahimmillaan menin katsomaan Säteen kuvia ajattelematta asiaa sen enempää. Hänen käyttäjänsä oli hyvin erilainen verrattuna omaani. Minun kuvani olivat sellaisia mielestäni tavallisia, hyviä kelpo kuvia tavallisesta kelpo elämästäni. Säteen käyttäjä taas oli täynnä vahingoissa otetuilta näyttäviä kuvia liikennemerkeistä ja bussipysäkeistä, joiden lomassa hän itse valaisi näyttöäni kymmenkertaistaen puhelimeni arvon. Hänen vaatteensa olivat kuin kaikkia sattumanvaraisia vaatteita joita löytyy mökiltä, puettuna päällekkäin. Kaikessa erikoisuudessaan tämä tyyli sopi hänelle hämmentävän hyvin. Opettelin ulkoa jokaisen tärähtäneen kuvan hänen siroista kasvoistaan, kaikki löytämäni yksityiskohdat painoin mieleeni. Muistin kuvatekstitkin, myös ne seikkaperäiset selostukset hänen päivistään ja retkistään ystäviensä kanssa. Profiilin perusteella vaikutti siltä ettei hän seurustellut kenenkään kanssa, millä ei siis tietenkään ollut minulle mitään merkitystä, mutta minkä kuitenkin heti ensimmäiseksi tarkastin. Hänen tarinassaan oli musiikkia jokaisesta genrestä jonka osasin nimetä ja monesta jota en osannut. Kaikki ne kappaleet kävin erikseen kuuntelemassa, tietysti vain koska etsin yleisesti uutta kuunneltavaa, en siksi että halusin oppia kaiken Säteestä. Välillä hän laittoi tarinaansa pitkiä monologeja asioista joita hän piti väärinä, epäoikeudenmukaisina tai tärkeinä, ja kuunnellessani hänen puhettaan uskoin joka sanan. Olin aina arvostanut puhumisen taitoa, muttei kukaan, koskaan ollut puhunut niin kuin hän, ei kierrellen tai kauniin sanoin vaan suoraan kuulijalle, kuin ihminen ihmiselle tai jumala toiselle, usein sellaisen tunnekuohun vallassa että tunsin oloni jälkeenpäin aivan turraksi. Olisin halunnut vastata että kyllä, olen samaa mieltä, mutten kuitenkaan uskaltanut. Miksi häntä olisikaan kiinnostanut merkityksettömät sanani.
Lopulta kirja tuli, ja olin onnea täynnä päästessäni viimein toteuttamaan suunnitelmaani. Pitelin kirjaa käsissäni kuin pyhää esinettä, sillä juuri se oli tuonut Säteen luokseni. Vaikka sen juoni oli suhteellisen pöhkö ja kieli paikoin kehnoa, meni se yhdessä hujauksessa ja rehellisesti saatoin sanoa nauttineeni lukukokemuksesta.
Kun kirja oli luettu, saatoin siirtyä mestarisuunnitelmani seuraavaan osioon, nimittäin viestin kirjoittamiseen, jota olin koko viikon kiihkeästi odottanut. Nyt kun sen hetki koitti, en tiennyt mitä sanoa. Käytin lopulta viestin miettimiseen yhtä paljon aikaa kun olin itse kirjan lukemiseen käyttänyt, eikä lopputulos ei ollut mitenkään päätähuimaava. Kirjoitin Säteelle yksinkertaisesti: ”Luin nyt sen kirjan.” Kaikessa lyhykäisyydessään viestin lähettäminen oli ollut suuri askel, ja kun se oli hoidettu alkoi tuskallinen odotus. En pystynyt jännitykseltäni keskittymään yhtään mihinkään, mutten myöskään uskaltanut mennä katsomaan, oliko hän jo vastannut. Kaksi tuntia pidättelin itseäni, ja kun kyseinen mystinen aikaraja oli ylitetty, otin puhelimen käteeni ja avasin sovelluksen.
Säde kirjoitti: ”Jee! Mitä sä pidit siitä? Mä luin kans pari ekaa osaa e-kirjana nyt sun inspiroimana, ja pakko sanoa ettei ollut yhtään hullumpia. Oikeestaan ne on ollut aika hauskoja! Mutta mitä mieltä sä olit?”
Säde oli kirjoittanut, monta sanaa, monta lausetta omilla käsillään minulle! Puristin puhelinta kädessäni ja vedin kehoni aivan kippuraan, niin paljon Säteen viesti minua ilahdutti. Aloin kirjoittamaan Säteelle heti jo toista viestiä hyödyntäen kaikkia äidinkielen taitojani.
Keskustelumme ei päättynyt Soturikissoihin, vaan aloimme jutella kirjallisuudesta päivittäin. Säteellä ei ollut negatiivista sanottavaa oikeastaan mistään, ainoa kirja, jota hän oli oikeasti inhonnut, oli Säteen mukaan William Goldingin Kärpästen herra. Hän parjasi tätä minulle varsin monisanaisesti, eikä voinut ymmärtää miksi ylä-asteella oli pitänyt lukea ”sellaista kirjallisuutta”.
Säteen lempikirja sen sijaan oli Salainen puutarha, jonka laitoin heti Säteen mainitessa varaukseen, mutta jonka varauksen poistin Säteen tarjoutuessa lainaamaan omaa kappalettaan. Hänen mukaansa se oli paras painos, enkä tietenkään kieltäytynyt. Oli kulunut noin viikko siitä kun laitoin Säteelle ensimmäisen kerran viestiä, minkä aikana olin ehtinyt miettiä aivoni hajalle etsiessäni jotain veruketta jonka avulla saisin tavata Säteen. Säde ehdotti tapaamispaikaksi Aleksanterin kirkkoa, jonka luona jo heti seuraavana päivänä näimme.
Ojennettuaan kirjan minulle Säde alkoi kertomaan, mistä kaikesta Aleksanterin kirkossa ja sitä ympäröivässä kirkkopuistossa hän piti. Niitä asioita oli paljon, ja Säteen selittäessä kaiken meitä ympäröivän ihmeellisyydestä en voinut olla ihmettelemättä, kuinka ihmeellinen Säde itse oli.
Hän oli lukenut paljon ja vähän kaikkea, ja hänen intohimonsa erityisesti lastenkirjoja kohtaan paistoi aina läpi hänen puheessaan. Hän saattoi heittää rennon keskustelun lomassa 60 pisteen arvoista analyysiä kirjallisuuden klassikoista tai Hesarin mielipidekirjoituksesta, ja yhtä luontevasti palata selittämään Ronja Ryövärintyttären kauniista maailmasta, joka, niin kuin Säde huomautti, on yhtä suuri klassikko kuin Ylpeys ja ennakkoluulo. Hänen polveilevan puheensa kiemuroissa olin kotona kuin sängyssäni. Unohdin itseni tyystin Säteen seurassa, ja hämmästyin aina löytäessäni itseni puhumassa omasta elämästäni, perheestäni, opinnoista, Rellusta, asioista joiden olemassaolon Säteen kanssa huomaamattani unohdin. Kävelimme ympäri Tamperetta monta tuntia samalla kun kuuntelin Sädettä lumoutuneena.
Emme kirkkopuistokävelyn jälkeen lopettaneet viestittelyä. Aluksi kirjoittelu oli ollut parempaa ja enemmän kuin oisin voinut kuvitella, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän toivoin näkeväni Säteen taas. En ollut palauttanut vielä Salaista Puutarhaa, sillä säästelin tätä tapaamista peläten sen jäävän viimeiseksi. Oli lopulta kulunut melkein kaksi viikkoa siitä kun olin saanut kirjan luettua päättäessäni ottaa palautuksen puheeksi. Kun kysyin Säteeltä, koskakohan ja missä olisi hyvä palauttaa kirja, hän ehdotti kotinsa läheistä metsää. Tuntui sopivalta palauttaa metsässä sellainen kirja, jonka keskeisessä osassa on yhteys luontoon, ja Säde oli tästä kanssani samaa mieltä.
Näimme metsän reunassa, siellä Säde istui kiven päällä. Nähtyään minut hän juoksi luokseni, näytti melkein siltä kuin olisi ollut aikeissa halata minua, mutta muutti sitten mielensä. Olin jo antanut seikkaperäisen selostuksen kaikesta siitä josta olin kirjassa pitänyt, mutta se oli Säteen lempikirja ja juttelin siitä hänen kanssaan mielelläni vielä lisää. Lähdimme kuin vaistomaisesti kävelemään metsään päin, ja pohdimme luonnon taianomaisuutta yhdessä. Säde kysyi minulta, lähes ujosti –mikä ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan- että uskonko siihen taikuuteen, josta Colin kirjassa puhuu. Missä tahansa muualla, kenen tahansa toisen seurassa olisin luultavasti vastannut kieltävästi, mutta kaikki todella tuntui taianomaiselta Säteen kanssa tässä metsässä.
”Kyllä, kyllä mä taidan uskoa. Tai katso nyt muakin, täällä mä oon, rellulainen heilumassa tykkiläisen kanssa metsässä. Jotain taianomaista tässä täytyy olla” sanoin, ja hymyilin niin lämpimän ilkikurisesti kuin vain osasin. Säde näytti tyytyväiseltä vastaukseeni, ja vaipui joihinkin mietteisiinsä.
Kesken kävelyn Säde kysyi minulta: ”Leikitäänkö soturikissoja?” Säteen suusta tämä kuulosti yhtä luonnolliselta kuin jos hän olisi kysynyt ”Mennäänkö elokuviin”, tai jotain muuta mitä tavalliset nuoret nyt toisiltaan kysyvätkään. Säteen tultua elämääni olin menettänyt yhteyden aiempiin kavereihini, tavalliset tekemisemme eivät tuntuneet lainkaan merkityksellisiltä. Nyt Säteen kysyessä minua leikkimään, astuin epäröimättä mielikuvituksen maailmaan, johon en ollut uskonut palaavani enää koskaan.
Aloimme ilokseni tavata viikoittain metsässä. Aina emme leikkineet ollenkaan tai sitten leikimme tavallisia leikkejä. Joskus leikimme hippaa, tosin niin että toinen saattoi heittää toista lamauttavalla tulipallolla kesken juoksun, minkä toki pystyi torjua vesiputouksella, jos oli tarpeeksi nopea. En usko, että olin koskaan ollut yhtä elossa kuin silloin Säteen kanssa juostessani, ja aina kouluun palatessa tuntui uskomattomalta, että kaikki nämä ihmiset jaksoivat elää ja hengittää ja opiskella ilman Sädettä.
Yhtenä päivänä kysyin Säteeltä, miksi hän oikein viettää aikaa kanssani. Kysymykseni näytti hämmentävän häntä, ja hän vastasi:
”Koska sä annat mun olla haltia, keiju tai ritari, jos musta tuntuu siltä. Ja sun kanssa mun ei tarvitse olla niitä yksin.”
Sitten hän kysyi: ”Mutta minkä takia sä hengaat tällaisen tykkiläisen kanssa”, kysymys, johon olisin voinut vastata seitsemän esseen voimin, sillä nyt tiesin, mistä Säteessä pidin. Pidin hänen kasvoistaan, silmistä, naurusta, käsistä, hiuksista, äänestä, kaikista noista pidin, kyllä. Mutta se mitä Säteessä rakastin, sillä nyt, kyllä, tiesin rakastavani tätä ihmeellistä, lapsensieluista olentoa, oli hänen käsittämättömän älykkyyden jalustalle kasvaneet luovuuden köynnökset, joiden pauloihin olin itse joutunut, mutta jotka kuristamisen sijaan herättivät oman vuosikausiksi nukahtaneen luovuuteni. Säde ei saanut minua koskaan tuntemaan itseäni tyhmäksi tai noloksi, ja hänen mielikuvituksensa ei ollut sellaista vanhan uudelleenjärjestelyä ja toistoa, mitä lähes kaikki muu ”luovuus” jota päivittäin näin oli, vaan sellaista ylitsepursuavaa, puhdasta luovuutta, joka olisi halutessaan täyttänyt kaikki maailman taulut ja runot. Kaiken tämän olisin Säteelle halunnut kertoa, mutta tyydyin sanomaan vain:
”Koska mä pidän susta.” Se oli totta, vaikkakin vain pieni harmaa henkäys siitä tuulesta, joka oikeasti ravisteli sisintäni.
Yhtenä huhtikuisena tiistaina olimme jälleen metsässä, jossa käymisestä oli tullut minulle eräänlainen toinen elämä. Tai vähän kuin uni, johon palasin aina säännöllisesti unohtaen unen ulkopuolisen elämän. Istuimme kahden kannon päällä yhdellä niistä viihtyisistä pienistä aukeista, joita metsä oli pullollaan. Se ei ollut satumainen kirjojen metsäaukea kenenkään muun silmissä kuin Säteen. Hän kertoi minulle, kuinka tuon kuusen alla asuu kymmenen menninkäistä, joista kaikilta puuttuu yksi, eri varvas, ja kuinka peikot kaatoivat tuon koivun, koska siellä asui kaunis keiju, jonka he olisivat halunneet vaimokseen. Jotkut keijuista eivät olleet kilttejä, kauniita eivätkä hyviä, vaan ilkeitä pahantekijöitä, jopa vaarallisia. Aina kun astuimme pahojen keijujen asuttamaan metsänosaan käski Säde minun kääntää jonkin vaatteistani väärinpäin ja olemaan aivan hiljaa, kunnes hän sanoi, että reitti oli selvä. Joskus Säde saattoi kiljaista kuvitteellisen keijun hyökätessä, ja heittää kaikille muille paitsi meille näkymätöntä suolaa keijun päälle. Juoksimme metsän halki riemuissamme aina siihen saakka että väsyimme tai satuin tippumaan erityisen suureen lätäkköön. Silloin Säde aina nauroi, muttei ilkeyttään vaan kuin purkaakseen äskeisestä takaa-ajosta muodostuneen latauksen. Ja me nauroimme yhdessä, minä sukat märkinä ja Säde niin kuplivan kauniisti, että joskus halusin lopettaa oman karkean nauruni vain kuunnellakseni tuota helisevää ääntä.
Nyt pahoja keijuja ei kuitenkaan ollut lähistöllä, ja Säde oli istuessaan kannon päällä liian isoissa, hullunkurisissa vaatteissan, joista oli tullut minulle varsin tutut, itse rauhallisuus. Kesken hiljaisen mietiskelynsä hän avasi suunsa, ja sanoi: ”Sä oot mun mielestä tosi kaunis.”
Se oli hämmästyttävää. En ollut vähään aikaan edes murehtinut ulkonäköäni, Säteen seurassa en ajatellut omia epäkohtiani. Katsoin Sädettä ällistyneenä, kun hän jatkoi:
”Vaikka ei sillä mulle niin väliä ole, mä en oikeastaan ihastu ihmisten ulkonäköön.”
En sanonut mitään, kun Säde nousi ylös, otti minua kädestä, ja sanoi: ”Leikitään, että mä oon prinsessa, ja sä oot sellainen metsässä asuva luontopoika, ja meidän ei oikeasti pitäisi tavata toisiamme, mutta silti me nähdään päivittäin linnan takana olevan metsän suolla. Sun nimi voi olla vaikka… Edward Kertunpoika”
”Kertunpoika?” kysyin, juoksun lomasta.
”Niin! Mun mielestä se on hyvä nimi” Säde vastasi, samalla kun johdatti minua mäntysoille.
Säteen syntymäpäivä lähestyi, ja tiesin täydellisen lahjan. Instagram oli pari viikkoa sitten suositellut minulle tiaroita jotka suorastaan huusivat Säteen nimeä. Ongelma oli siinä, että niitä oli paljon, ja ne olivat kaikki kauniita. Lopulta tuntikausien metsästyksen jälkeen päädyin vaaleanpunaiseen, helmientäyteiseen tiaraan, joka päässä Säde näyttäisi metsien keijuprinsessalta. Tuntui vain siltä, ettei sekään olisi millään tarpeeksi, ja pelkäsin ettei Säde arvostaisi ostettua lahjaa. En vain osannut tehdä mitään, ja joskus katsoin ärsyyntyneenä vanhempiani ja mietin, mitä hyödyllistä he muka ovat minulle elämässäni opettaneet, jos eivät tekemään maailmaan kaikkea kaunista ja uutta. Ihmiset Säteen tapaamisen jälkeen olivat muutenkin alkaneet tuntua tyhjiltä, ja asiat itsessään olivat muuttuneet joko merkityksettömiksi tai äärettömän ihmeellisiksi, riippuen siitä, oliko Säde puhunut niistä, ollut niiden läheisyydessä tai muuten liittynyt niihin. Säde oli kuin Milli Menninkäinen Röllin sydän -elokuvan kohtauksessa, jossa Milli ymmärryksen sydämen avulla muuttaa kuolleen metsän taas eläväksi. En kuitenkaan voinut muuta kuin tyytyä kruunuun, sillä googlettaessani hyviä syntymäpäivälahjoja ärsyynnyin vain kaikkien ehdotusten sieluttomuudesta.
Säteen syntymäpäivä oli kaunis toukokuinen perjantai. Päätimme tavata siinä samaisessa metsässä jossa aina seikkailimme. Pidin kruunua repussa, ja sen paino tuntui todellisuuteen kymmenkertaiselta. Jännitys tuntui vatsassa solmuna, joka kuitenkin aukesi tavatessani Säteen metsän reunassa. Suuntasimme eräälle kalliolle jolla olimme käyneet monta kertaa, ja se tuntui juuri oikealta paikalta antaa Säteelle tämän lahja.
Kun Säde oli asettunut aloilleen katselemaan maisemaa, pyysin tätä sulkemaan silmänsä. Hämmästyneenä hän kysyi:
”Aiotko sä tyrkätä mut alas kalliolta?” mutta sulki silmänsä ennen kuin ehdin vastata.
”En”, tokaisin, ja samalla kaivoin repustani tiaran. ”Täten kruunaan teidät tämän metsän kuningattareksi.” Menin suoraan asiaan, ja laskin mahdollisimman varoen kruunun Säteen päähän.
”Hyvää syntymäpäivää!”
Säde avasi silmänsä ja katsoi minua ilahtuneen näköisenä. Hän ei sanonut mitään, vaan jatkoi katseluani kuin miettien jotakin. Hetken jälkeen hän käveli kaatuneen kuusen luokse, repi siitä pätkän oksasta, jonka solmi kehäksi. Väänneltyään ja tutkiskeltuaan luomustaan tarpeekseen, hän palasi luokseni.
”Lupaatko puolustaa, aina, ja kaikissa tilanteissa, jopa kunniasi tai henkesi uhalla, tätä metsää, sekä sen ohella minua, kuningatartasi?”
”Lupaan”, sanoin, ja polviltani katselin kohti vakavannäköistä Sädettä.
”Täten julistan sinut, Edward Kertunpoika, tämän metsän suojelijaksi, prinssiksi, ja minun puolisokseni. Yhdessä tulemme hallitsemaan tätä metsää lempeyden, rakkauden, ja oikeudenmukaisuuden avulla.”
Näin sanoessaan Säde laski havukruunun hiuksilleni.
”Nouse ylös, prinssi, ja tervehdi kansalaisiasi.”
Nousin, ja Säde rinnallani vilkutin kuvitteellisille alamaisillemme. Säde otti minua kädestä, ja yhdessä vilkuttaessamme alas kalliolta saatoin kuulla metsän eläinten iloitsevan puolestamme. Sitten Säde kääntyi puoleeni, veti minua kauluksesta ja suuteli minua.
Sillä hetkellä minua ei enää haitannut, että Säde oli tykkiläinen, tyttö, tai että satoi, ilmasto lämpeni, maapallo tuhoutui, ihmiset kuolivat ja jumalat itkivät, sillä Säde oli siinä, ja Säde oli kaikki.
Venla Palonen 20C
