Luin hiljattain lähes koko kansan tunteman toimittajan ja tyyli-ikonin Maria Veitolan kirjat. Ne avasivat näkökulmaa, ei pelkästään hänen omaan värikkääseen elämäänsä, mutta myös erilaisiin yhteiskunnan ilmiöihin ja rakenteisiin, jotka varsinkin julkisuudessa olevien naisten elämiin heijastuvat. Koin päässeeni pintaa syvemmälle, toisin kuin monissa muissa henkilökuvissa tai elämänkerroissa.
Maria Veitolalta on ilmestynyt lyhyen ajan sisään kaksi kirjaa: Veitola (2018) ja Toisinpäin (2019). Veitola on toimittajan esikoisteos, joka käsittelee omien kolumnien ja niiden kommentoinnin kautta henkilökohtaista elämää ja persoonaa. Asetelma on äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä Veitola on tunnettu jo ennestään hyvin syvällekin menevistä paljaista kolumneistaan. Kommentoiva ote tuo kuitenkin lukijan vielä tasoa lähemmäs persoonaa, joka on laajalti väärinymmärretty ja arvosteltu. Vaikka Veitola olisikin tuntemattomampi, antaa kirja silti helposti samaistumisen tunteen kautta helposti lähestyttävän kuvan.
Tartuin Veitola-kirjaan alun perin sen näkyvyyden takia. Kirjan julkaisu oli melko odotettua henkilöltä, jolla ei tunnu olevan puhumattomia aiheita. Koin näkyvyyden lopulta täysin oikeutetuksi, kun olin sukeltanut sekä luettuun että painett
uun versioon. Äänikirja tuntuu henkilökohtaiselta ja uskottavalta Veitolan itsensä lukemana ja painettu versio on taas esteettisesti mukaansa imaiseva. Kokonaisuutena erottuva teos on paljas katsaus, jonka uskottavuutta lisää Veitolan oma kynänjälki.
Toisinpäin ei ollut missään tapauksessa huono teos, mutta tuntui lähinnä täydentävältä edeltäjäänsä nähden. Se jäi selvästi Veitolan varjoon. Idea on sinänsä mielenkiintoinen: sen sijaan, että Veitola kysyy toimittajana muilta, kysyvät muut häneltä. Toimittajan elämään kohdistuvat kysymykset, joita on lähetetty täydentävät sellaisia aukkoja, joita ensimmäisessä kirjassa ei ehditty täyttää. Toistoa tulee väkisinkin.
Ensimmäisen kirjan syväluotaavammat analyysit ja tarkastelut tuntuivat mielenkiintoisilta. Uudemmassa kirjassa näiden osuus jää huomattavasti vähemmälle, kun mukana on turhanpäiväisiltäkin tuntuvia pikkukysymyksiä, kuten ”Mikä väri tai pizza olisit?”. Toisaalta lyhyempien ja pidempien vastausten vaihtelu tuo rytmitystä lukemiseen. Ihan mukavana kirjana Toisinpäin ei kuitenkaan kohoa suosikkieni listalle Veitolan ohelle.
”Miksi et vaan voi olla normaali nainen?”
Maria Veitola on avoimesti kertonut siitä, kuinka hän kohtaa jatkuvaa henkilökohtaisuuksiin menevää vihapuhetta. Television, lehtien ja radion kautta näkyvä nainen kohtaa negatiivisia asenteita lähes päivittäin. Liian silmään pistävä naispersoona tuntuu olevan liikaa monille. Veitola-kirjassa vihapuheen luonne etenkin ulkonäköön liittyen kiteytetään hyvin: ”Yritetään eri tavoin kertoa, että tota en panis. Ikään kuin mä olisin olemassa täällä maailmassa sitä varten.”
Sosiaalisista ja yhteiskunnallisista rakenteista rimpuilu on myös päällimmäisiä syitä, miksi Veitola on niin vihattu. Hän edustaa lähes kaikkea, mikä perinteisesti ei ole ollut arvostettua suomalaisessa sosiaalisessa ilmapiirissä. Erottuva itsenäinen nainen, joka ajaa vieläpä sellaisia asioita kuin feminismi, kasvissyönti ja ilmaisunvapaus, leimataan teennäiseksi huomion kalastelijaksi. Erottuva pukeutumistyyli vääntää rikki ihanteellisen naisen muottia, jonka yhteiskunta on hiljaisuudessaan rakentanut. Sukupuoliroolit ovat tulleet herkästi Veitolan elämässä vastaan, joten on ymmärrettävää, että hänellä on tarve puhua ja tässä hän onnistuu kirjoissaan.
Vastapainoksi Veitola on myös erittäin arvostettu ja ihailtu persoona. Rohkeutta osataan arvostaakin. Avoin puhe esimerkiksi naisen asemasta työpaikoilla on varmasti inspiroinut lukuisia ihmisiä tavoittelemaan laajemman näkökulman tavoitteita. Veitola on päässyt elämänsä aikana sellaisille näköalapaikoille, joista hän onnistuu ammentamaan ajankohtaista ja tärkeää sisältöä.
Aitojen kokemusten kerronnan kautta Veitolalla on runsaasti oikeutta puhua polttavista aiheista uskottavasti. Hän tuo aristelematta kantansa esiin aiheista, kuten abortti, syömishäiriöt ja naisen asema, jotka ovat koskettaneet häntä. Veitolan mukaan yleensä sanomatta jätetyistä asioista täytyy puhua, jotta ymmärryksemme todellisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta ei sumentuisi.
Ihailu kumpuaa kyvystä tarkastella omia kokemuksiaan kypsästi ja niiden saattamisesta sanoiksi, jotka lukuisat ihmiset olisivat halunneet sanoa ääneen, mutta kokivat olevansa liian heikkoja tai kyvyttömiä. Ääneen puhuminen asettaa Veitolan alttiiksi asemansa uhatuksi kokevien kritiikille, mutta avaa keskustelun niille, jotka eivät sitä kyenneet aloittamaan.
Teksti: Tia-Maria Liljeroos
