Abiturientin mietteitä: ”Haluan olla parempi ja itkeä”

Haluan olla parempi kuin hyvä. Tämä ajatus on yo-kirjoituksiin lukiessa noussut mieleeni useammin kuin kerran. Haluan todellakin olla parempi kuin hyvä, sillä olemalla parempi kuin hyvä saa mahdollisesti auki paljon enemmän ovia tulevaisuudessa. Olen opiskellut, lukenut kirjoja tasaista tahtia läpi ja tehnyt muistiinpanoja aina, kun se on ollut tarpeen. Luotto omaan osaamiseen on kasvanut ja olo on suhteellisen varma. Kyllä minä tulen pärjäämään. Ainakin niin hyvin, kuin sen hetken taidollani pystyn. Vai onko asian laita sittenkään näin?

Vilkaisin kalenteria ja olin hypätä kattoon. Aikaa on enää kuukausi. Kelaan päässäni nopeasti, että kuukausi tarkoittaa neljää viikkoa eli noin 28 päivää, josta, jos noin puolet menee nukkumiseen päiviä käytettävissä ahkerasti, on n oin 14. Paniikin laannuttua ajattelen, että ollaanpas nyt realistisia, ei kukaan jaksa oikeasti keskittyä lukemaan kerralla putkeen montaa tuntia päivässä. Ja aloitin jo aikaisin, joten tilanne on hallinnassa ja kerkeän kyllä lukea loputkin asiat. 

Sitten homma lähtee väärille raiteille. Entäpä, jos käykin niin, että aika loppuu kesken ja mokaan koko kokeen, enkä sen takia saa tulevaisuudessa opiskelupaikkaa, eikä minusta tulekaan mitään. Paitsi se ihminen, joka epäonnistui ja josta ei tullutkaan mitään. Eihän yksi koe määritä yhden ihmisen koko tulevaisuutta. Panikoidessa kuitenkin tuntuu, että näin on. On aivan sama, mitä muut ympäröivät ihmiset sanovat, kun oma tulevaisuus ollaan viemässä suoraan naaman edestä sen takia, ettei elänyt kuukautta nenä kirjoissa kiinni, vailla muuta elämää.

Eihän yksi koe määritä yhden ihmisen koko tulevaisuutta. Panikoidessa kuitenkin tuntuu, että näin on.

Palattuani takaisin maanpinnalle mietin, että onpas typerää, eihän asia oikeasti ole näin. Tulevaisuudessa on paljon erilaisia mahdollisuuksia ja eri polkuja, joita kulkea. Yksi koe sinne tai tänne, jos yksi koe määrittäisi ihmisen koko tulevaisuuden, niin sittenhän jokaiselle lapselle voitaisiin melkein heti syntymän jälkeen ilmoittaa, että sinä pärjäät ja sinä et. 

Aikaa kuluu ja opiskelen, syön, liikun ja nukun. Teen kaiken niin kuin pitäisi. Jokin ikävä kuitenkin muistuttaa itsestään vatsanpohjassa. Minä haluan pärjätä, olla parempi kuin hyvä. Piiskaan itseäni tällä ajatuksella. Pärjääminen näyttäytyy avaimena kaikkeen,mitä haluan. Ulkoa ihmiset muistuttavat, että aina ei tarvitse olla paras. Muut eivät ymmärrä, en halua olla niinkään paras, haluan olla sen verran parempi, että asia huomattaisiin. Nähtäisiin, että on kykyjä, enkä olekaan vain yksi tavallinen ihminen muiden ihmisten massassa. Haluan näyttää maailmalla olevani parempi kuin hyvä!

Typerän opitun mallin mukaan kaikkien pitäisi olla superihmisiä, jotka osaavat taiteita, tieteitä ja ovat liikunnallisia tai ainakin keskivertoa parempia. Kuitenkin tämän mallin ovat monet oppineet jo pienestä pitäen. Ajatus siitä, että pitäisi olla paras ollakseen edes jotain, on syöpynyt syvälle aivoihin. Mitä kovempaa työskentelet, sitä todennäköisemmin saavutat maailman tavoitteet ja sitä parempi ihminen olet.

Ajatukset poukkoilevat paniikin ja halun olla parempi kuin hyvä välillä. Luen ahkerasti ja yritän pitää kiinni aikataulusta ja tehdä kaiken, mikä on tehtävissäni. Työskentelen kovempaa kuin koskaan elämässäni. Alan vähitellen väsymään, mutta olen valmis maksamaan sen hinnan siitä, että pärjää. Sitten joku muistuttaa minua siitä, ettei kaikkea tarvitse tehdä niin intensiivisesti, kevyemminkin voi olla ja elää. Unelmat voi saavuttaa myös muita polkuja pitkin. Sehän on totta, mutta kun on oppinut mallin ympärillään, jossa kova työ on ainoa tie menestykseen, ei voi muuta kuin työskennellä kovasti ja käydä välissä itkemässä vessassa.

Teksti: Vilma Reinikainen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *