Kävin katsomassa Ilkka Remeksen näytelmän Musta sydän, joka esitettiin Tampereen Teatterissa. Näytelmä oli lajiltaan sieppausdraama ja se olikin mielenkiintoinen, mutta ei kovin jännittävä sellainen. Juoni eteni melko verkkaisesti ja tapahtumat pohjustettiin perusteellisesti. Se teki näytelmästä helpon seurata, mutta toisaalta söi jännitystä, eikä katsojalle tullut tarvetta miettiä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Yllättäviä juonenkäänteitä kuitenkin riitti ja erilaiset paljastukset pitivät virettä yllä.
Musta sydän eteni suoraviivaisesti ja kronologisesti: takaumia tai ennakointeja ei esiintynyt lainkaan. Varsinaisen sieppauksen lisäksi juonessa tärkeässä osassa oli sieppaajan perheen välien selvittelyt. Päähenkilön eli sieppaaja Erjan persoona tuli hyvin esille tapahtumien, mutta etenkin näyttelijä Mari Turusen kautta. Turunen onnistui tuomaan Erjan lähelle katsojaa, vaikka Erja olikin sulkeutunut ja lyhytsanainen. Oli mielenkiintoista huomata, että sieppaajan kivisen naamion takana oli herkkä ja hyväksyntää kaipaava nainen.
Näytelmässä yhdistettiin paljon perinteistä näyttelemistä ja näyttelemisen keinoja, mutta myös teknologiaa. Musta sydän poikkesikin toteutukseltaan melko paljon tyypillisestä näytelmästä. Lavan tapahtumia tukivat taustalla näytettävät videopätkät sekä digitaalisilla näytöillä näkyvät kuvat. Videot edistivät juonta tai toimivat tehostekeinoina ja tunnelmanluojina. Ne toivat mielestäni näytelmään uudenlaisen ulottuvuuden ja mielenkiintoa, tosin paikoitellen videoklipit olivat turhan pitkiä suhteessa merkityksellisyyteensä.
Koroke muuntui moneksi
Lavasteet olivat hyvin yksinkertaiset, mutta kuitenkin toimivat. Näyttämöä hallitsi liikkuva koroke, joka kävi vuoroin sohvasta, asunnosta tai kävelyreitistä. Näitä lavasteita tärkeämmässä osassa toimivat kuitenkin lukuisat digitaaliset näytöt, joissa näkyi ajoittain erilaisia juoneen liittyviä kuvia, kuten valokuvia näyttämöllä olevista keskeisistä papereista. Taustalla kuului myös usein musiikkia, mikä oli mukava lisä. Etenkin matala ja painostava musiikki tehosti näytelmän tapahtumia. Välillä kuitenkin tuntui, että hälinää oli liikaa, kun musiikissa oli sanoja.
Näytelmä oli toteutettu mielenkiintoisesti ja sitä oli helppo seurata. Näyttelijät hoitivat roolinsa hyvin, tosin repliikeissä oli ajoittain korvaan särähtävää ristiriitaisuutta: puhe oli kapulamaista, mutta sitä oli höystetty useilla voimasanoilla. Vuorosanat olivat kuitenkin sisällöltään ytimekkäitä, ja esimerkiksi kommentit alkoholin käytöstä aiheuttivat hilpeyttä yleisössä. Henkilöhahmot oli näytelty onnistuneesti: sieppaajan lisäksi etenkään juoppo poliisipsykologi ei jättänyt kylmäksi.
Kaiken kaikkiaan näytelmä oli antoisa ja uudenlainen kokemus, jota voin lämpimästi suositella!
Teksti: Marjut Lehmonen
Kuva: Harri Hinkka
