Tampereen lyseon lukion rehtori Heini Mäenpää piti tiistaina 5. joulukuuta juhlapuheen koulumme itsenäisyysjuhlassa. Lue puhe tästä!
Hyvät juhlavieraat,
olemme juhlistamassa 100-vuotiasta itsenäisyyttämme.
Siide, kohva, kirsi, hitva ja vuotos ovat kaikki suomenkielisiä nimityksiä sille puhtaanvalkoiselle aineelle, joka muodostuu yksilöllisistä toisiinsa kiinnittyneistä kuusikulmaisista kiteistä. Lumen erilaisille ilmenemismuodoille on lukuisia muitakin nimityksiä.
Kymmenittäin erilaisia termejä purosta ulappaan löytyy myös kuvaamaan erilaisia sinisen sävyissä väikkyviä vesistöjä.
Rakkaille asioille on annettu monia nimiä: ei siis olekaan mikään ihme, että muutamia kuukausia itsenäistymisen jälkeen Suomen tasavallan lipun väreiksi valittiin sininen ja valkoinen – itse asiassa niitä oli Suomen väreiksi ehdottanut jo Zachris Topelius vuonna 1854.
Minun isänmaani ei kuitenkaan ole tämä tasavalta – ei tosin kuningaskuntakaan, vaikka siitä sellainenkin 99 vuotta sitten meinasi tulla.
Minun isänmaani ei ole edes tämä maantieteellinen alue, joka sijaitsee 60. ja 70. leveyspiirin välissä.
Isänmaani on mieleni; sen liikkumavarat edellisiltä polvilta perinnöksi saatu, ajatusmaailmani ja toimintamallini. Isänmaa on mielentila, yhteisyyden ja yhteisöllisyyden kokemus. Kuka muu kuin suomalainen voisi ymmärtää suomalaista, joka helteisenä kesäpäivänä hikisen urakan jälkeen halajaa saunaan tai voisiko berliiniläinen tietää, miten syvältä suomalaista puhuttelee kuikan huuto yöttömässä yössä?
Isänmaani on kieleni; hitaina vuosina äänne äänteeltä ja tavu tavulta hiljalleen omaksuttu. Kieli, jolla ilmoitan, kiellän, rakastan, moitin, lohdutan. Kieli, jolla ymmärrän tai en aina jaksa ymmärtää. Kieli, joka vääjäämättä hahmottaa maailmani rajat. Kieli, jolla voi muuttaa maailmaa.
Minun kohdallani on riittänyt isänmaan puolustaminen äidinkielellä – enempää ei tältä sukupolvelta ole Suomessa vaadittu.
Miten toivoisinkaan, että äidinkieleni olisi rakkaus, jonka lauseet olisivat lujia mutta pehmeitä, vaativia mutta hyväksyviä, kysyviä mutta kuuntelevia. Sellaisen kieliperinnön haluaisin jättää seuraaville sukupolville.
Sivistyssanoja siinä ei tarvita.
Minun isänmaani soi. Joskus Sibeliuksen kohtalokasta sinfoniaa, toisinaan Merikannon kepeää kolmijakoista. Mutta musiikki, joka saa koko olemukseni suomalaisimman ytimen värähtelemään, on jotakin aivan muuta kuin Tampere filharmoniaa tai Elli Haloota. Se on suomalaisen sisimmän mollivoittoinen kiitoslaulu, joka soi rantaan kantautuvien aaltojen tasaisessa laulussa tai haavan lehdille rapsahtelevissa vesipisaroissa.
Se soi hiljaisuudessa, johon keskityn, kun lapseni on pyytänyt minua kuuntelemaan, kuinka lumi sulaa.
Minun isänmaani on ihminen, me kaikki, yli viidet miljoonat kasvot. Juuri sellainen kuin minä olen, sinä olet, hän on, me olemme – sellainen, joksi isänmaamme haluamme ajatuksillamme, sanoillamme, teoillamme – ja valitettavasti myös tekemättä jättämisillämme.
Isänmaataan ei voi valita, siihen synnytään, se on perintökalleus polvelta toiselle.
Isänmaani on täällä Pohjantähden alla. Täällä, missä soita on riittänyt kuokittavaksi ja metsiä raivattavaksi. Täällä, missä helposti halla hiipii ja routa repii mutta kevään koivut herkissä hunnuissaan ovat vihreämpiä kuin mikään. Täällä, missä harmaa graniitti kestää, missä hengitys huuruaa, vaikka vain vaikenisi – mutta uudet versot työntyvät lumen läpi kevään enenevään valoon.
Täällä on historia kasvattanut
miehiä, joilla on unelmia
naisia, joilla on päättäväisyyttä
miehiä, jotka heltyvät ottamaan lapsen syliin
naisia, jotka menevät läpi harmaiden kivien ja lasikattojen
miehiä, joiden sanat merkitsevät
naisia, jotka malttavat myös vaieta.
Näillä leveysasteilla on otolliset olosuhteet kasvaa yhtaikaa lujaksi ja herkäksi – vahvaksi mutta taipuisaksi.
Itsenäisyys on ennen muuta toisen arvon tunnistamista, tunnustamista ja osoittamista. Itsenäisyys ei ole irrallisuutta. Minä olen minä ja Suomi on Suomi osana laajempaa kokonaisuutta; olen olemassa suhteessa muihin.
Täälläkään itsenäisen ei tarvitse pärjätä yksin. Mutta itsenäinen sitoutuu vapaaehtoisesti ja toimii vastavuoroisesti, on valmis antamaan ja saamaan. Kypsyyttä on, kun on valmis antamaan enemmän kuin vastaanottamaan.
Omat korpemme meillä kullakin täällä lumen ja veden maassa raivattavana. Omat kipuilumme itsenäisyytemme eteen ja sankarin viitan saavuttamiseksi.
Mutta kaikki ansioituneet eivät valitettavasti suinkaan saa sankariteoistaan itsenäisyyspäivänä rintaansa ruusuketta, eivät uhrauksiensa korvaukseksi mitalia. Suomen historia ei ole vain Paasikivien, Rytien ja Niinistöjen historiaa, Suomen historia on sinun isoäitisi ja sinun isäsi historiaa, sinun ja sinun tulevien lastesi historiaa.
Olin ekaluokkalainen, kun Suomi täytti puolen sataa – 50 vuotta sitten. Me valoimme koulussa sen kunniaksi kynttilöitä ja seisomme lumituiskussa lippuneliössä nostamassa siniristilippua salkoon.
Kun Suomi täyttää 150 vuotta, alatte vähitellen lähestyä eläkeikää.
Uskon, että tulevilla eliniän ennusteilla osa teistä on vielä juhlissa mukana, kun juhlitaan 200-vuotiasta Suomea.
Lupaattehan pitää tästä maasta ja kansasta tässä välissä hyvää huolta!
Heini Mäenpää
