Suomi on individualistinen kulttuuri, jossa painotetaan yksilön itsenäisyyttä. Meidän ympäristömme velvoittaa meitä ottamaan vastuun itsestämme suhteellisen nuoressa iässä: hankkimaan ajokortin, muuttamaan omillemme, seurustelemaan ja pitämään huolta raha-asioistamme. Yhteiskunta katsoo kummaksuen 25-vuotiaita, jotka vielä asuvat vanhempiensa luona. Tähän kontrastina, monissa kulttuureissa moni sukupolvi asuu saman katon alla ja vanhemmat kontrolloivat lapsen elämää vähintään siihen asti, että tämä menee naimisiin. Tuloksena on lapsi, joka kasvaa pumpulimaailmassa ja kun aikuisuuden velvollisuudet ja elämän raakuus tavoittavat, ei niiden kohtaamiseen ole minkäänlaisia valmiuksia.
Kotimaassamme ollaan pääosin sallivia kasvatuksen suhteen ja lapset saavat kokeilla rajojaan sekä oppia kantapään kautta. Kuitenkin nuoruudessa tärkeintä on valistaa eikä kieltää lapselta asioita. Kielletty hedelmä on paljon houkuttelevampi ja jos esimerkiksi alkoholin juonnista turvallisesti ei valisteta nuorena, menee se helposti yli, jos se kielletään kokonaan. Myös seurustelukokemusten kieltäminen johtaa vain vaarallisiin tilanteisiin, koska nuorena kuuluu jo oppia, että jotkut ihmiset saattavat haluta pahaa ja eivät ole oikeilla aikeilla liikkeellä. Turvalliset kokemukset nuoruudessa valmistavat maailmaan ja antavat pelisilmää. Pelisilmää nähdä ihmisten läpi, mitä he ajattelevat ja haluavat sinulta.
Nuoruusvuosina kuuluu hypätä elämän syvään päähän, toki sekin kohtuudella, koska laittomuuksien tekeminen ei ole suositeltavaa. Nuorena tarkoituksena on kokeilla ja tutkia elämän koko spektriä, valoisimmasta synkimpään. Itsekin koin elämäni kamalimmat ajat lukion ensimmäisellä ja toisella luokalla, mutta se on paras tapa kasvaa. Arvet sisimmässä muistuttavat, että on taistelija ja pystyy selättämään kaiken pahan mitä tulee kohtaamaan. Arvet kertovat, että jälki on jäänyt. Se on kuin puun vuosirengas, joka muistuttaa kasvusta.
Nuo kamalat ajat saivat minut muuttamaan omilleni. Ymmärsin, että haluan olla yksin itseni ja omien ajatusteni kanssa ilman, että jatkuvasti joku on kysymässä mitä teen ja minne menen. Kasvuni kaipasi tilaa ajatella. Lastaan ei voi vahtia loputtomiin, se riittää, että soittaa ja laittaa viestiä kysyäkseen kuulumisia ja tarkistaakseen että kaikki on kunnossa. Se on vanhemman tehtävä välittää, mutta myös luottaa. Nuorena pitää olla jo kykeneväinen pitämään huolta itsestään niin ettei ota karkkia tuntemattomilta tai löydy ojanpohjalta kuolleena. Vanhempien täytyy opettaa lapsiaan olemaan itseohjautuvia, ettei heidän tarvitsisi itse olla jatkuvasti huolissaan.
Luottamus on kaikista tärkein ominaisuus lapsen ja vanhemman suhteessa eikä ylihuolehtivaisuus osoita millään tavoin, että luottaa lapseensa. Jos ei halua valehdella on helpompi, etteivät vanhemmat tiedä. Nuorella on jo oma elämä, ja tämä tarkoittaa, että kaikkea ei tarvitse tai pidä kertoa. Ei lapsikaan tiedä kaikkea vanhempiensa nuoruusvuosista. Kukapa sitä nyt osaisi selittää, miksi käy kirkoissa itkemässä.
Nuorella on jo oma elämä, ja tämä tarkoittaa, että kaikkea ei tarvitse tai pidä kertoa.
Surusta, vihasta ja kärsimyksestä saa voimaa. Voimaa pärjätä ja tehdä parhaansa. Kivun kanssa syttyy liekki, joka ajaa eteenpäin, vaikka välillä tuntuisikin kaatuvansa mutaan. Kärsimys ja kipu ovat osa elämää ja tekevät siitä täyden. Ilman haavoja ei voi kasvaa aikuiseksi, koska silloin ei voi sanoa elävänsä elämää. Elämän kuuluu sattua joskus ja vaikka ajatus oman lapsensa kivusta tuntuu kamalalta, pitää vanhemman ymmärtää, ettei se ole heidän vikansa tai vastuunsa.
Omien ongelmiensa kanssa on lopulta yksin. Ystävät ja perhe voivat tukea, mutta kukaan ei tule auttamaan, jos itket peiton alla kylmässä itsemurhayksiössä keskellä yötä syksyn pimeydessä. Se on kauhistuttava ajatus, että noina hetkinä kukaan ei voi auttaa tai ei välttämättä vastaa puhelimeenkaan. Tuon realiteetin iskiessä pitää olla valmis siihen, että pärjää yksin. Muuten hajoaa.
Vanhempien kuuluisi alusta alkaen opettaa lapsensa olemaan katumatta huonoja valintoja, ei syyllistää tai raivota. Huonoja valintoja tekee jokainen, jossain kohtaa elämänkaartaan ja ne usein itsessään ovat jo riittävä rangaistus. Katumus syö ihmistä sisältäpäin ja estää oppimasta tai tekemästä paremmin seuraavalla kerralla. Valinnat on jo tehty, joten niistä pitää päästä irti. Menneisyyttään ei voi vaihtaa tai korjata, vain tulevaisuuteen pystyy vaikuttamaan.
En ole enää sama ihminen, joka astui lukion ovista sisään ensimmäistä kertaa. Tuo aikaisemmin viaton ja hymyilevä olento kantaa nykyään sisällään taakkoja, joidenka kanssa on joutunut miettimään, miten niiden kanssa pystyy elämään. Hymyä, jota nykyään kannan varjostaa juovat, jota kyyneleet ovat kaivertaneet vaikeina aikoina. Nuo juovat näkyvät useimmilla, vahvempina tai heikompina, jos katsoo tarkasti. He ovat niitä, jotka ovat selviytyneet aikuisuuteen asti.
Teksti: Ursula Ahonen 20A
