Vuoden 2012 Finlandia-voittaja Jää on kertomus yhteisöllisyydestä. Kirjailija Ulla-Lena Lundberg kertoo kirjassa oman isänsä tarinan. Suomen sotien jälkeen saaristoseurakuntaan muuttaa pappi perheineen. He saapuvat kahtiajakautuneeseen yhteisöön, jossa kaivataan yhteistä tekijää. Pappi on ahkera ja tekee paljon töitä koko yhteisön eteen. Aikaa kuluu, ja tarinan lopussa koko kylä huomaakin, kuinka paljon elämä on uuden pappisperheen saavuttua muuttunut.
Jää koskettaa. Tarinan edetessä henkilöhahmot avautuvat ja lukija kiintyy heihin. Kerronta ja henkilöt herättävät lukijassa tunteita. Kaikilla henkilöhahmoilla on paljon ajatuksia, mielipiteitä ja haluja, mutta kaikkia niitä ei jaeta toisten kesken. Kaikkitietävän kertojan avulla lukija pääsee kiinni kyläläisten ajatuksiin, jotka tekevät heistä inhimillisiä. Henkilöt ovat vahvoja ja herkkiä samaan aikaan. Teoksen kerma on juuri nämä henkilöt.
Teos avaa reitin aikaan ja paikkaan. Ajankuva on luonnollista ja sodasta toipuva kylä haavoittunut. Lukijasta tuntuu siltä kuin hän itse eläisi 1940-luvun Suomen saaristossa.
Uskonnollisuus tuodaan esille kirjassa objektiivisesti. Kirjailija tuo hyvin esiin sen, että pappi ei ole pelkkä uskonto, hänessä on muutakin. Työn teko ja ahkeruus uskonnollisessa yhteisössä ovat teoksessa hyvin keskeisiä asioita. Kaikki kirjassa näkyvät teemat tuodaan esille luonnollisesti. Kirja kertoo oikeasta elämästä, eikä se ole liian siloteltu tai raadeltu.
Finlandia-voitto on Lundbergilla ansaittu. Tyyli on vahvaa ja kantaa lukijan läpi teoksen. En niinkään kutsuisi kirjaa vaikuttavaksi. Omassa historiallisen kirjallisuuden genressä se on mielestäni suhteellisen tavanomainen. Kuitenkin teos jättää jäljen ja jää pyörimään mielessä.
Jää on eheä kokonaisuus elämästä ja kuolemasta, eikä se nimestään huolimatta jätä lukijaa kylmäksi.
Teksti: Eeva Happo
