Nälkäpeli ja 2020 – mitä yhteistä voimme löytää?

Suzanne Collinsin kirjoittama Nälkäpeli-trilogia teki läpimurron 2010-luvun alkupuolella nuorten aikuisten ja sci-fi-kirjallisuuden piireissä. Huolimatta kirjojen kymmenvuotisesta iästä, itse tarina on ajankohtaistunut entistä enemmän ajan saatossa. Vuosi 2020 on ollut mielenkiintoinen, jopa katastrofinomainen. Kun luin Collinsin trilogiaa uudestaan tänä kesänä, löysin siitä paljon nykyaikaisia piirteitä.

Nälkäpeli on varmasti tuttu tarina jopa niille, ketkä eivät ole kirjoja lukeneet. Käydään perusidea kuitenkin muistin virkistykseksi läpi. Panem-nimisessä valtiossa pääkaupunki Capitol ja sitä ympäröivät 13 vyöhykettä ovat kärsineet sisällissodasta, kun vyöhykkeet nousivat kapinaan pääkaupunkia vastaan. Sodan voittanut Capitol tuhoaa 13. vyöhykkeen ja luo rangaistukseksi Nälkäpeli -nimisen sensaation, jossa vuosittain jokaiselta kahdeltatoista jäljelle jääneeltä vyöhykkeeltä valitaan tyttö- ja poikatribuutti taistelemaan hengestään suljetulle areenalle. Viimeinen henkiin jäänyt tribuutti kruunataan voittajaksi.

Perusjuoni on karmaiseva ja brutaali. On vaikea kuvitella, että jotakin tällaista oikeasti tapahtuisi. Monet piirteet ovat kuitenkin järkeenkäyviä, kun niitä alkaa ajatuksen kanssa miettimään.

Pelko on yksi ihmisen vahvimmista hallintakeinoista. Nälkäpeli järjestettiin muistuttamaan kansalaisia siitä, kuka oikeasti johtaa. Kapinaan ei uskallettu tai edes pystytty nousemaan, sillä sodan jälkeinen aika oli kurjuuden ja köyhyyden lujittamaa. Capitol pystyy pitämään vyöhykkeitä talutushihnalla pelon avulla. Pakostakin tulee mieleen oikean elämän suurvaltoja, joissa poliittisesti epäkorrektia mielipidettä ei uskalleta tuoda julki rangaistuksen takia. Ja kun Capitol hallitsee pelolla, vyöhykkeet voidaan helposti asettaa toisiaan vastaan. Kirjoissa kerrotaan, kuinka hyväosaisimpien vyöhykkeiden lapset oli aivopesty treenaamaan ja valmistautumaan pelejä varten, jotta nämä voisit ilmoittautua vapaaehtoiseksi.

Nykypäivänä tuntuu, että nuoret joutuvat aikuistumaan aina vain aikaisemmin. Nälkäpeliin arvotaan mukaan lapsia, 13-18 -vuotiaita, joiden pitää yhden päivän aikana kypsyä pelejä varten. Ehkä vertaus ei ole täysin pätevä, mutta nykynuoret heitetään nopeasti altaan syvään päähän ja käsketään opettelemaan uimaan itse. Monilla ei ole mitään tietoa tulevaisuudesta. Kuitenkin nuorten pitää ottaa vastuuta monista asioista.

Maailmassa, myös Suomessa, on lisääntynyt sosiaalisen median käyttö ja ihmisten yksityiselämien julkituominen mediaan. Varsinkin iltapäivälehtien silmätikuiksi joutuneet henkilöt eivät saa rauhaa uutisotsikoilta. Nälkäpeli toimi aluksi rangaistus- ja muistutuskeinona, mutta vuosia ja vuosia eteenpäin Capitolin asukkaat alkoivat unohtaa todellisen syyn peleihin. Heistä se oli viihdettä. Tribuuteilta riistettiin kokonaan yksityisyys ja heidän heikkoutensa ja vahvuutensa tuotiin kerta toisensa jälkeen esiin, vielä vuosia omien peliensä jälkeen. Voittajatribuutti sai osakseen vainoamista tappamiensa tribuuttien perheiltä. Capitolissa tämä kaikki tulkittiin kuitenkin harmittomaksi huvitukseksi.

Erityisesti tänä keväänä pöydälle nostettuja asioita ovat olleet poliisiväkivalta, rasismi, itsensä ilmaisemisen vapaus ja mielenterveysongelmat. Kun näen uutisissa ja somessa kuvia mellakoista ja poliiseista estämässä niitä, verkkokalvoilleni palaa samankaltaisia kohtauksia Nälkäpelien elokuvaversioista. Huonompiosaisilla vyöhykkeellä (11 ja 12) suurin osa väestöstä on tummaihoisia, minkä voi rinnastaa huonompiosaisiin asuinalueisiin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jotka ovat lähinnä POC-ihmisten kansoittamia. Sarjassa käsitellään myös muun muassa posttraumaattista stressihäiriötä ja alkoholismia, joita peleihin joutuminen on tribuuteille aiheuttanut.

Kirjallisuuden rinnastaminen ja kriittinen lukeminen ovat taitoja, joita nykyään on hyvä osata. Kaunokirjallisten tekstien vertaaminen oikeaan elämään on jopa hauskaa, kun löytää yhteyksiä. Kiteyttääkseni voin sanoa, että Suzanne Collins teki erinomaista työtä kirjoittaessaan kirjasarjan, jota vielä kymmenen vuotta myöhemminkin voi pitää ajankohtaisena.

Teksti: Annika Rauhala

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *