Viime aikoina on sattuneesta syystä tullut vietettyä enemmän aikaa itsensä kanssa kuin yleensä. Normaalissa arjessa on todella paljon toimintaa ja sitä ei aivan tässä määrin joudu eikä oikeastaan edes tarvitse pysähtyä ajattelemaan. Sille ei ole tarvetta ja miksi sitä edes tekisi, kyllä syviä syntyjä kerkeää myöhemminkin pohtia. Nyt niitä on sitten pohdittu.
Oman pääkopan kanssa vietetty aika tässä määrin on ollut erittäin mielenkiintoista. Kun ei ole siinä määrin tekemistä on päivien kuluessa huomannut ajattelevansa enemmän. Asiat, joita ei normaalisti pohtisi ja jotka on kuopattu syvälle mielen sopukoihin salakavalasti vain hiipivät esille. Sitä pohtii, että mitäs nyt. Hätkähtää mistä tällainenkin ajatus oikein mieleen on putkahtanut.
Oman pääkopan juttuja kuunnellessa on ruvennut pohtimaan. Pohtimaan myös, pohtiiko liikaakin. Kuitenkin yksi asia on selvä. Liika ajattelu ei ole hyvästä. Siitä menee vain solmuun ja tulee tuskainen ja ahdistunut olot. Liiasta ajattelusta on kuitenkin seurannut muutamia asioita. On tullut kelattua ja käänneltyä ajatuksia mikä minä olen, mitä haluan. Sekin on tullut todettua, että ei ole mitään hajua. Paitsi se, että on hieman yksinäistä.
Maatessani ja pohdiskellessani kuitenkin eräänä päivänä tajusin yhden asian. Elämä on tarjonnut paljon mahdollisuuksia pienen elämäni aikana. Kuinka moneen niistä olen tarttunut? En kovinkaan moneen. Miksi? En tiedä.
Tästä lähdettiin syvemmälle seikkailulle. Mitä voisi tapahtua, jos päättäisinkin toimia elämän antamien vihjeiden mukaan ja hypätä seikkailuun. Seurata ”merkkejä” mitä eteen osuu. Jotkut pitävät näitä merkkejä jumalan, kohtalon tai jonkin vastaavan asettamina. Minä en tiedä mikä näitä merkkejä ihmisten poluille heittelee, eikä oikeastaan edes kiinnosta. Enemmän mieltäni liikuttaa se, toimiiko mahdollisesti niiden mukaan vai ei.
Tässä kohtaa maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. On niitä, jotka näkevät merkit mutta jatkavat kulkuaan silti kuin laput silmillä. Sivuuttavat ne täysin ja ovat kuin eivät olisi tietoisiakaan niistä. Vaikka ne huutavat ihmistä seikkailuun ja eri polulle ihmiset sivuuttavat ne. Sitten on niitä, jotka näkevät ne, tuijottavat pitkään ja lähtevä niitä kohti. Kulkevat eteenpäin ja katsovat myöhemmin mistä itsensä löytävät. Mikä näiden ihmisten ero on?
Uskovatko silmänsä sulkija ihmiset voivansa hallita elämäänsä tekemällä, mitä itse haluavat? Pelkäävätkö he menettävänsä kontrollin, jos heittäytyvätkin maailman ja mahdollisen kohtalon vietäviksi? (Näin sivuhuomautuksena oli kohtaloa tai ei, niin jonnekin ihminen kuitenkin elämässään päätyy, että nimitetään tätä nyt kohtaloksi) Mitä nämä merkkejä kohti kulkevat ihmiset luulevat saavuttavansa. Luulevatko he olevansa vapaampia ja rohkeampia kuin laput silmillä kulkevat ihmiset? Vai pelkäävätkö he pysähtyä?
Yhteistä ihmisillä on pelko. Kaikki pelkäävät jotakin, ja ehkä elämän merkkejä tutkaillessa ja pohtiessa sitä pelkää valitsevansa väärin, ja sen takia kokee ahdistusta ja tuntuu ettei mikään tunnu oikealta. En osaa sanoa, mikä olisi parempi, seurata merkkejä vai ei. Ehkä merkkejä sokeasti seuraavan olisi hyvä välillä olla tekemättä niin ja niiden, jotka sivuuttavat kaikki merkit hypätä välillä eri polulle. Oman alueensa ulkopuolella käyminen voi joskus selkiyttää sitä, minne oikeasti on matkalla.
Kohtalo tai mikä se nyt sitten onkaan, on jollain tavalla mukana jokaisen ihmisen elämässä. Ei se ole mitään suurta ja dramaattista se on vain se mihin on kulkemassa. Jokaisen ihmisen yrittäessä vuoron perään hallita oman elämänsä suuntaa ja aina toisinaan heittäytyessä elämän vietäviksi nämä ”merkit” ovat vain suuntaviittoja, minne kaikkialle voisi matkata.
Yleisesti olen tullut siihen tulokseen, että jos tietyt merkit toistuvat useasti niin kannattaa käydä edes kurkkaamassa, minne sitä kautta voisi päätyä. Joskus se voi yllättää, mihin sitä kulkeekaan, kun päättää elää hieman rohkeammin. Myöhemmin sitä voi sitten vain nauraa, kuinka yksi pikku juttu olikin suurempi alku jollekin hienolle.
Teksti: Vilma Reinikainen
