Pystytkö samaistumaan tilanteeseen, johon saatoit joutua vielä muutama viikko sitten, ennen viruspandemiaa? Suunnittelet meneväsi elokuviin. Ehkä ystäviesi tai perheesi kanssa. Finnkinon elokuvatarjonta vilisee silmissäsi. Pudottelet hiljaa mielessäsi vaihtoehtoja pois listalta. Se ottaa aikansa. Jotkin elokuvat suodattuvat pois puhtaasti nimensä ja ulkomuotonsa takia. Saatat harkita jotain elokuvaa aikasi ja trailerin katsottuasi hylkäät senkin. Listalta mielenkiintoisimman olet varmaan jo nähnyt. Lopulta havahdut. Oikeastaan mikään laajasta tarjonnasta ei tunnu kiinnostavan.
En tiedä, missä määrin äskeinen kuvailu oli samaistuttava. Voiko kyse olla nirsoudestani? Jos näin on, olen äärimmäisen hämmentynyt. En nimittäin kohtaa samaa ongelmaa, kun selaan jonkin suoratoistopalvelun elokuvatarjontaa. Päinvastoin tuolloin valinnanvaikeus muistuttaa olemassaolostaan. Ymmärsin vasta äskettäin, millä tämä ero selittyy, kun huomasin Finnkinon tarjonnassa jotain oikeasti mielenkiintoista. Life of Brian -niminen elokuva, joka saa ”ensi-iltansa” pääsiäisenä, oli ilmestynyt uutuuksien joukkoon. Kyseessä on siis Monty Pythonin, brittiläisen komediaryhmän, kiistelty klassikko vuodelta 1979. Eikä ole sattumaa, että juuri listan vanhin elokuva herätti huomioni.
Life of Brian on loistava esimerkki elokuvaklassikosta, joka saa edelleen yleisöä. Monty Pythonin omalaatuinen ja aikalaisiaan erityisesti loukkaava huumori osaa naurattaa edelleen. Monet heidän sketseistään elävät edelleen nykyihmisten letkautuksissa, vertauksissa ja meemikulttuurissa. Yli neljäkymmentä vuotta sitten yleisöjä kuohauttanut elokuva täyttää yhä tänäkin päivänä teattereiden saleja katsojilla, jotka eivät välttämättä olleet tuolloin vielä syntyneetkään. Olisi täyttä tyhmyyttä väittää, että kyseinen elokuva on ainoa laatuaan. Viime vuosituhannen puolella kankaille heijastetut klassikot elävät yhä ajan kultaamina. Teen syystäkin rajan viime vuosituhannen puolelle. Nykypäivästä tarkastellen surullisempi esimerkki sai syntynsä kaksi vuotta ennen Life of Briania. Tuolloin ihmiset sai liikkeelle elokuvamaailman kummajainen. Nörttijoukon lähes kokeilullinen tuotos vetosi joihinkin katsojiin niin vahvasti, että he ostivat lipun heti seuraavaan esitykseen nähdäkseen spektaakkelin uudestaan.
Tarina oli todella uniikki. Estetiikassa oli yhdistelty samuraitaruja, antiikin mytologiaa sekä aikansa scifiä, jota määritti esimerkiksi Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001. Omintakeinen avaruusooppera oli otsikoitu nimellä Tähtien Sota – Uusi toivo (episodi IV). Heiveröisestä tuotannosta huolimatta mitään ei puuttunut. Erikoistehosteet olivat niin uskottavia kuin teknologian kehitys vain salli. Näyttelijäsuoritukset jäivät alkuperäisten näyttelijöiden suurimmiksi ja elokuvan Isä – George Lucas – määritti tieteiselokuvien seuraavaa vuosikymmentä vielä kahdella jatko-osalla. Lopulta kasassa oli trilogia, joka on jättänyt lähtemättömän leimansa elokuvamaailman historiankirjoihin. Jälkikäteen kaikki olisi hyvin, jos kehitys olisi lakannut vuoteen 1983. Jos elokuvayhtiö olisi jättänyt Leian Solon käsivarsille ja tyytynyt tunnustamaan, että imperiumi oli kukistettu. Trilogian suurimmat juonenkäänteet oli nähty ja seuraavaksi pitäisi tehdä jotain muuta. Näin ei luonnollisestikaan käynyt.
Onneksi elin lapsuuteni 2000-luvulla, sillä en muista siitä juuri mitään. Voimia jokaiselle, joka muistaa.
Vuonna 1999 ensi-iltansa saanut episodi I otsikolla Pimeä uhka oli aikaansa edellä. Se oli nimittäin suuri pettymys. Aikalaiset saattoivat tuoreeltaan pitää siitä. Olihan elokuvassa kaikki menestyksen ainekset menestystrilogian jatko-osana ja nimekkäällä näyttelijäkaartilla. Trilogian jälkeläiset ovat kuitenkin surulliset muovinen ajankuva 2000-luvusta. Hetken trendikäs mutta nopeasti vanheneva. Juonellisesti kolme kronologisesti ensimmäistä elokuvaa ovat alkuperäisten elokuvien selittelyä, eivät niinkään pohjustusta. Tuotiinpa niihin jotain uuttakin, kuten rakastettu Jar Jar Binks -hahmo sekä stormtrooppereiden korvaavat droidit, jotka veivät elokuvilta viimeisetkin uskottavuuden rippeet.
Siinä missä 1900-luvun viimeiset vuosikymmenet olivat populaarikulttuurin ja erityisesti elokuvien kulta-aikaa, oli 2000-luku tienristeys. Tuolloin elokuvien suhteen tehtiin ratkaisevan hyviä sekä huonoja päätöksiä. Esimerkkinä hyvästä päätöksestä on Taru Sormusten Herrasta -trilogia, joka ymmärrettiin kirjojen tapaan jättää trilogian pituiseksi. Myöhemmin teosta pohjustettiin Hobitti-trilogialla, joka kuitenkin onnistuneesti erotettiin alkuperäisistä elokuvista. Eeppisten kertomusten kohdalla avainsana usein onkin trilogia. Maaginen luku sijaitsee jossain 2-5 välillä. Harvat elokuvasarjat onnistuvat esimerkiksi Harry Pottereiden tapaan pitämään juonen tarpeeksi sidosteisena, mutta myös mielenkiintoisena useamman osan ajan. Esimerkkejä huonoista ratkaisuista on puolestaan liikaa, eikä niitä varmaan kukaan muistaisikaan. Ja ihan syystäkin.
Onneksi elin lapsuuteni 2000-luvulla, sillä en muista siitä juuri mitään. Voimia jokaiselle, joka muistaa. Kuten aikaisemmin totesin, oli 2000-luku tienristeys. Mielenkiintoista onkin, että polun sijasta elokuvamaailma valitsi ojan, jonne syöksyttiin yksittäisen yhtiökaupan myötä. Elokuvateollisuuden rakastettu viihdefirma The Walt Disney Company osti Lucasfilmin. Markkinahinta oli vaivaiset 4,06 miljardia dollaria ja huhujen mukaan George Lucasin ikuinen moraalinen krapula. Kauppa herätti kuitenkin toivoa. Ehkäpä Disney pystyisi herättämään eeppisen elokuvasarjan jälleen henkiin. Ensi-iltansa sai vuonna 2015 kunnianhimoisesti nimetty The Force Awakens, joka ihastutti varmasti monia nykyelokuvien ystäviä.
Uudet kehittyneet tehosteet tekivät miljööstä laadukkaamman ja tuotantoon oli selvästi hyödynnetty Disneyn pohjattomia kassaholveja. Sarjan juurista muistuttivat alkuperäisnäyttelijät tyngäksi jääneillä esiintymisillään. Ikoninen droidi, R2-D2, oli korvattu BB-8-nimisellä robotilla, joka on ymmärtääkseni jonkinlainen kengänkiillotuskoneen ja protokolladroidin hybridi. Päällisin puolin elokuva oli laadukas. Sisällöllisesti se oli kuitenkin ontto. Seuraajat jatkoivat ylpeänä tätä perinnettä. Olen nähnyt lähes kaikki jatko-osat, mutta en muista niistä juurikaan mitään olennaista. Autenttisuus ja alkuperäisyys loistavat alkuperäisestä trilogiasta läpi. Vaikka modernein silmin katseltuna tehosteet ovat kankeita ja taistelukohtaukset humoristisia, on yksinkertainen juoni helppo nauttia ja lämpimän eeppinen tunnelma mukava aistia. Modernisoinnit ovat täysin eri planeetalta. Jos kaunis Alderaan kuvastaisi trilogiaa, olisi puolestaan tympeä suoplaneetta Dagobah omiaan kuvaamaan jatko-osia.
Kyynikoksi ei kannata kuitenkaan tässäkään asiassa ryhtyä. Tylsän massatuotannon seasta löytyy yksittäisiä helmiä, kun oikein etsii. Omalta osaltani olen luovuttanut modernien elokuvasarjojen suhteen. Marvelin psykedeelisen sekava maailma räiskeineen ei jaksa kiinnostaa. Fast and Furious -elokuvasarja voisi kiehtoa, jos lähikuvat vaihdekepeistä ja hikisestä Vin Dieselistä olisivat juttuni. Onneksi ei ole. Laatu on nykyisin selvästi yksittäispakattua. Tuoteselosteen olennaisin tieto tuntuu korkealuokkaisten tarinoiden kannalta olevan ohjaaja ja käsikirjoittaja. Esimerkiksi Quentin Tarantinon pitkät, väkivaltaan huipentuvat dialogit eivät petä vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkään. Christopher Nolan onnistuu molemmissa rooleissa niin kuvaamaan inhimillisyyttä – tai sen puutetta – sekä mutkistamaan totaalisesti katsojan todellisuudentajun. Sillä välin, kun Disney pitää hengityskoneessa itselleni rakasta vanhusta, voin onneksi keskittyä seuraamaan uusia nuoria lupauksia.
Teksti: Santeri Anttila
