Sinäkin voisit olla hullu – teatteriarvostelu La Stradan Siunatusta Hulluudesta

Kehitysvammaisteatteri La Stradan 10-vuotisjuhlan kunniaksi sovitettu näytelmä Aapelin (Simo Puupposen) romaanista Siunattu hulluus tihkuu ironiaa, ja näytelmä esitetään humoristisella otteellaAapelin alkuperäisestä tekstistä on karsittu pois ylimääräinen ja jätetty juonenkulun kannalta pelkästään kaikki keskeinen.  

Näytelmä kertoo kolmesta veljeksestä: Ana (Niko Pohja), Vilippus (Leevi Paalanen) ja Elmeri (Kalle Bister) Rummukaisesta sekä heidän matkastaan “hullujenhuoneelle”. Veljekset tekevät matkaa hullujenhuoneelle Liinu-tamman (Marjo Minkkinenkyydissä. Tamma johtaa heidät kyydissään kosiskelureissujen kautta aina vankilaan saakka, samalla toimien tarinalle kertojana. Matkaa väritti koko näytelmän ajan kevyt sahdin aiheuttama humalatila, joka saattaa pojat tappeluihin ja muihin erimielisyyksiin. Matka hullujenhuoneelle alkoi keskimmäisen veljen tullessa tulokseen, että nuorin veljistä (Elmeri), on hiljaisuutensa ja yksinkertaisuutensa vuoksi hullu. Hän ei syntyessäänkään parkunut, kuten muut lapset, vaan katseli ympärillensä ihmetellen. 

Ennen näytelmää meillä oli pienet ennakkoluulot, millainen kokemus tästä tulisi, vaikka emme tienneet ennalta näytelmästä mitäänEnnakkoluulomme hävisivät kuitenkin jo heti näytelmän alkuvaiheilla, kun Liinu-tamma asteli lavalle ja esitteli itsensä. Tamma valloitti meidän sydämemme samaistuttavalla kerronnallaan ja positiivisella asenteellaan. Myös veljesten näytelmäsuoritukset olivat persoonallisia, kuiskaajan väliin puhumisista huolimatta. 

Näytelmää säesti nelihenkinen orkesteri, joka koostui viulusta (Joseppiina Kahiluoto), fagotista (Sami Perkiö), saksofonista (Tom Wanamo) sekä djempe-rummuista (Mika Mononen). Orkesteri loi tunnelmaa kohtauksissa, jossa Liinu ja veljekset laukkasivat kohti hullujenhuonetta. Soitto oli näytelmän tavoin pelkistettyä, mutta toimivaa.  

Näytelmän ja näyttelijöiden välistä “hulluuden” linkkiä ei tulisi mielestämme korostaa liikaa, koska näytelmä olisi ollut yhtä hyvä, vaikka näyttelijät olisivat olleet yhteiskunnan kantilta “normaaleja”. Kehitysvammaiset voivat saada yhteiskunnassa helposti hullun leiman, jota näytelmän ohjaaja (Anu Panula) yritti rikkoa. Hän on työskennellyt tavoitteensa parissa La Stradassa vuodesta 2009 saakka. 

Vaikka alkuperäinen tarina onkin kirjoitettu 1940-luvulla, se on edelleen ajankohtainen, ellei jopa ajankohtaisempi vielä tänäkin päivänä. Yhteiskunta kangistuu yhä edelleen vanhoihin tapoihinsa leimata ihmisiä, joten on tärkeää, että La Stradan kaltaiset vaikuttajat antavat kaikenlaisille ihmisille mahdollisuuden itsensä ilmaisuun.  

Kokemuksena Siunattu hulluus oli alun ennakkoluuloista ja epävarmuudesta huolimatta positiivisesti yllättävä. Näytelmän aikana sai vapaasti nauraa tai olla nauramattaSiunattu hulluus oli siis kaiken kaikkiaan parempi kuin alun perusteelta olisi voinut tuomita.

La Stradan porukka oli ystävällinen ja mukava, joten voimme lämpimästi suositella senkaltaisia pienteattereita. Myös kehitysvammaisteattereihinkin kannattaa mennä ilman ennakkoluuloja ja avoimin mielin taataksesi parhaan teatterikokemuksen. 

 

Teksti: Milla Kangasniemi ja Matias Lindqvist 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *