Marsua lautasella ja muita kommelluksia

Abiturientti Stella Kanto kertoo kokemuksistaan vaihto-oppilaana päiväntasaajalla.

 

Kun arkiaamuisin istun bussissa ja annan ajatusteni harhailla, löydän ne lähes aina erään elämäniloisen kylän kaduilta. Muistoni tanssahtelevat kulman takaa kantautuvan cumbian tahtiin. Melkein tunnen yhä kasvoillani kirpeän vuoristoviiman, johon sekoittuu naurua sekä mullan tuoksua. Ennen kuin haikeus ehtii sumun lailla hiipiä mieleeni ja tiivistyä silmäkulmiini, minut valtaa kiitollisuus kaikista tavoista, joilla tuo maailmankolkka avasi silmiäni.

Poskisuukot, teitittely, katukoirat. Keskipäivän armoton aurinko, kananvarvaskeitto ja sekopäisen riehakkaat karnevaalit. Perillä Ecuadorissa jokainen hetki piti pääni pyörällä. Kaiken uuden ja oudon keskellä onnistuin silti elättelemään harhaluuloa, että ylipäänsä tiesin mistään mitään. Pilvilinnoistani putosin pää edellä viimeistään silloin, kun koitti ensimmäinen koulupäiväni instituutissa nimeltään Unidad Educativa San Francisco de Asis de Salcedo.

Koulupuvun korkokengät nakersivat kantapäitäni seistessäni jonossa, kuunnellen happaman oloista, kaljuuntuvaa miestä, jonka puheesta ymmärsin sanan sieltä, toisen täältä. Meikkaamista tai kynsilakkaa ei katsottu hyvällä tiukan katolisessa koulussa. Vieressäni oleva tyttö pyöritteli silmiään – hänen violetti huulipunansa hehkui kapinallisuutta. Protestointini eivät estäneet sitä miestä leikkaamasta kynsiäni mielivaltaisesti ja ärisemästä, koska mekkoni oli polvipituisena liian lyhyt. Aamuseitsemältä sulkeutuvat portit jättivät myöhästelijät ulos puolituntisen aamurukouksen ajaksi. Läheisten Tungurahuan ja Cotopaxin tulivuorten sekä maanjäristysten takia harjoittelimme evakuointia, mikä käytännössä tarkoitti vuorelle pakenemista sireenien raikuessa. Koulun omisti viisi nunnaa, joilla oli pilkettä silmäkulmassa mutta rautainen auktoriteetti. Heti porttien ulkopuolella tosin odotti maailma, jossa säännöille viitattiin kintaalla.

Ystäväni huristeli poliisi-isänsä autolla, kortitta tietenkin. Bussit röyhtäilivät mustaa savua. Henkilöauton lavalla kuljetettiin liftareita, grillejä, lehmiä. Torilla tingittiin eriskummallisista hedelmistä ja paahdetuista marsuista, jotka olivat paikallisten suurta herkkua. Minusta ne maistuivat syyllisyydeltä. Postitoimisto, turvavyöt ja kirjasto loistivat poissaolollaan.

Kaiken syleilyynsä kietova kaaos oli omalla tavallaan hurmaava – organisoidun yhteiskunnan kehdossa kasvanut sieluni huomasi yhtäkkiä olevansa kuin kotonaan. Vaikka ”vaaleat” hiukseni ja huimat 163 senttiäni tekivät minusta väkijoukossa yhtä huomaamattoman kuin majakka merellä, tunsin pian tavat enkä enää eksynyt kapeilla kaduilla.

Romanttisissa kuvitelmissani vaihtovuosi oli näyttäytynyt puhtaana pöytänä, joka sallisi minun rakentaa itseni uudelleen. Se ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista eikä yhteisö aivan niin vastaanottavainen ja suvaitsevainen kuin olin toivonut. Pikkukylässä kaikki tunsivat toisensa, joten rikkinäisellä puhelimella oli siivet. Kohtasin ennakkoluuloja, vaikka rimpuilin omistani eroon. Ainaiset kysymykseni ja suppea sanavarasto tulkittiin usein vähä-älyisyydeksi. Vasta kun ajatukseni ottivat tavakseen muotoutua espanjaksi, toivat ne mukanaan ilmaisunvapautta ja rohkeutta. Vaati paljon väärinkäsityksiä, itsensä likoon laittamista ja turhautumistakin osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen ja päästä lähelle ihmisiä. Mutta se palkittiin.

Palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. Löysin itseni uudesta perheestä ja kaveripiiristä, joiden kanssa kemiat kohtasivat heti. Mulalillon kylässä jokaiseen päivään mahtui hillitön nauruhepuli ja ihmisten silmät sädehtivät kirkkaammin kuin päiväntasaajan aurinko. Viltit lepattivat tuulessa ja auton lavalla oli usein aivan liian monta ihmistä, kun matkasimme kohti sademetsää tai tulivuoren kraatereita. Hämmästyin, kuinka samanlaisia haaveita ja ajatuksia meillä oli. Ystäväni pitivät myös huolen siitä, että sisäistin sekä slangin että tanssiaskeleet, joten elämää siivittivät salsan, bachatan, merenguen ja reggaetonin valloittavat rytmit. Ensimmäistä kertaa tunsin olevani juuri siellä, missä pitikin – vaikka myönnän kyllä kaivanneeni länsimaista lääketiedettä, kun palovammojani haluttiin hoitaa lehmänkielellä ja voilla.

Mulalillossa en muista kertaakaan kuulleeni sanoja ”ei ole aikaa”. Kun lähdin ostamaan dollarin verran riisiä (jota muuten syötiin joka aterialla) saatoin unohtua polveileviin tarinatuokioihin naapurin ja vastaan tulleen kirkkoherran kanssa. Heilläkään ei ollut kiire olla jossain muualla, vaan joka hetki otettiin vastaan arvokkaana lahjana ja avoimin mielin. Ne, joilla oli vähiten, olivat kaikkein avuliaimpia ja valmiimpia jakamaan. Osattiin olla oikeasti läsnä ja kiinnittää elämään sen ansaitsemaa huomiota, sekä juhlia kuin viimeistä päivää. Suomessa ehkä kunnioitetaan muiden yksityisyyttä eri tavalla, mutta ecuadorilaiset huomioivat toisensa, välittävät vilpittömästi ja antavat tunteidensa koko kirjon näkyä ja kuulua.

Olen ylpeä ja kiitollinen, että uskalsin jättää mukavuusalueeni valovuosien päähän. Ecuador opetti arvostamaan kaukaisen kulttuurin lisäksi kotimaatakin uusin silmin: suomalainen järjestelmällisyys ja rauha ovat vertaansa vailla, eikä vesijohtoveteen saati hallitukseen tarvitse suhtautua epäluuloisesti. Silti kotiinpaluu enteili lievää identiteettikriisiä: kaikki oli ennallaan, paitsi minä. Vaihtoon lähtiessäni en tiennyt sitoutuvani ikuiseen koti-ikävään, jolla on kaksi kohdetta. Vaikka Ecuador jätti myös kasan vastaamattomia kysymyksiä, jotka kaiken tämän ajan jälkeenkin vievät yöuniani, en vaihtaisi kokemaani mihinkään.

Teksti ja kuvat: Stella Kanto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *